Viattomia jälkihuomautuksia.

Nyt ryhdistäydyn ja kirjoitan kunnollisen merkinnän. Ei ole ollut aikoihin mitään sanottavaa.

Oon saanut elämääni rytmin. Olo on turvallisempi kun tiedän mitä päivän aikana tapahtuu ja monelta. Tuntuu kuitenkin kamalan yksinäiseltä. Vaikka mä olen aina viihtynyt vähän enemmän yksin kuin seurassa, alan kaipaamaan jo ihmissuhteita, ystävien halauksia ja iloisia puhelinsoittoja. Nykyään tuntuu että kukaan ei oikein kaipaa tai välitä siitä mitä mulle kuuluu. En mä tahallani ole läheisiä työntänyt pois luotani, tämä sairaus on vaan saanut mut niin heikoksi että mä en oo kyennyt tekemään muutakaan.

Muutama päivä sitten riideltiin äidin kanssa musta. Riideltiin siitä kuinka sairas mä olen. Se on koko neljän vuoden aikana aina vain hokenut että en mä ole oikeasti kipeä, mä vaan esitän. Se sanoo niin vaikka se näkee kuinka mä ahdistun, kuinka mä satutan itseäni ja kuinka mä haluan lähteä täältä pois. Se ei kai suostu hyväksymään sitä että sen tytär on oikeasti masentunut.

Mutta niin, siis riideltiin äidin kanssa siitä että esitän olevani sairas. Sanoin sitten ahistuksen vallassa, että se olisi varmasti tyytyväinen jos hyppäisin parvekkeelta alas. Sanoin koko illan niin. Sanoin kamalia asioita. Ja sitten lopuksi se sanoi että mä tarvitsen jotain osastoa. Se sanoi että se vie mut samantien osastolle, ja että mun täytyis alkaa pakkaamaan laukkuja. Sanoin etten lähde mihinkään hullujen huoneelle, mielummin vaikka kuolen. Sen jälkeen se alkoi jo soittamaan ambulanssia. Lopuksi se kuitenkin alkoi taas hokemaan, että mä olen sairas kun mä kuvittelen olevani sairas. Mitäköhän sekin mahtoi tarkoittaa...?

Lähtemisestä...

Siitä mä en osaa oikein sanoa mitään. Kyllä se vieläkin mun päässä pyörii jatkuvasti. Ja kyllä mä siihen valmistaudun koko ajan. Silti se tuntuu nyt kamalan kaukaiselta. En ymmärrä että miksi mä olen edes alkanut päästämään irti siitä ajatuksesta. Kuolema on kuitenkin mun mielestä tähän tilanteeseen ainut ratkaisu. Ja miksi mä edes kidutan itseäni täällä enää kun tiedän etten parane tästä koskaan kunnolla.


Rakastan vieläkin Häntä. Tuntuu jotenkin typerältä. Ei olla nähty kuukausiin. Ja ei varmaan nähdäkkään kuukausiin. Jos enää ikinä. Silti rakastan. Se ikävöinnin tunne on kuitenkin alkanut jo hiipua vähän kerrassaan, enää en jatkuvasti mieti Häntä.

Enkä vielkään (!) osaa sanoa välitänkö eräästä ihmisestä vai en. Ja en osaa sanoa mitä siitä haluan. Mulla ei ole koskaan ollut näin vaikeaa tällästen asioiden kanssa...


K; anna anteeksi että oon ollut sulle ihan kamala enkä ole tukenut ja kuunnellut silloin kun olis pitäny.



( ps. anteeksi kaikki kirjoitusvirheet, en jaksanut lukea läpi. )