ja sä pysyt mussa niin kuin allergia aikuisiällä

Päästän irti. Tartun taas. Ihan huomaamattani mä otan kiinni ja olen taas samalla viivalla kuin viimeksikin. Viimehetkillä, nyt kesällä kaiken kuuluisi olla hyvin, silti minussa asuu kummallinen olo ja kai vähän arpinenkin sydän, joka ei ihan helposti tunnu periksi antavan. Sen kyllä pitäisi. Ne luulevat että mä olen surullinen. Mutta hei, en mä ole surullinen, mä olen vain useammin hiljaa kuin ennen ja itken vähän kieroon kasvaneita kyyneliä.
Kyllä minä olen pahoillani, ihan kaikesta. Eivät vain tunnu uskovan. Puhun vähän mitä sattuu joka kerrokseen jokaiselle, vaikken tunne niistä ketään oikeasti, enkä sitä tunnetta joka minuun muutti asumaan silloin aikoinaan.
Vähän heikoltahan se tuntuu muistella. Joskus pummasit minulta tupakkaa, nyt minä elän sinusta ja minä elän sinua. Mietin sinun jälkeesi aina siipiä, miltähän se mahtaisi tuntua, vai mahtaisikohan se tuntua niin yhtään miltään. Joskus sitä toivoisi omistavansa enemmän, vähemmän rajoja vaikkapa.

Mielenterveys on liian kaunisasia hukattavaksi.

Kukaan ei kuulu sinulle, jos ei sitä itse sano

Harha-askelia. Epätoivoisia huokauksia. Sellaista on olla tietämätön. Kun ei tiedä mihin voi tarttua kiinni. Olenko mä kuvitellut kaiken? Vastauksia on tarpeen saada joskus…