Tappaaksesi kivun tapa itsesi

Istun usein pimeässä ja kylmässä yksin. Annan kaiken kivun silloin päästä sisältäni ulos. Joskus se kipu on asunut sisälläni viikkoja, päiviä ja kasvanut keräten voimia. Päästäessäni sen ulos pelkään itseäni. Pelkään ihan mielettömästi. Eniten pelkään että viillän liian syvään ja kuolen yksin pimeään.

Kaipaan usein niitä hetkiä jolloin mä vielä jaksoin nauraa. Kun mä vielä olin vähän onnellinen. Jos olisin vielä sellainen, kelpaisin ihan varmasti Hänelle. Silloin Hän huolisi mut, voisi ehkä rakastaa. Ei se voi rakastaa tämmöistä saastaa. Mä olen liian likainen sille.

Miksen mä kelpaa tähän elämään?

Missä se onnellisuus nyt on?

Tahtoisin niin kovasti.
Kelvata ihmisille.

Yhdestä asiasta olen hyvin ylpeä. En ole viillellyt muutamaa päivään. En ainuttakaan kertaa. Tänään kapungilla ollessani mua ahdisti ihan mielettömästi ne kaikki ihmiset ja menin sitten kauppakeskuksen vessaan. Istuin sielä vessassa hyvin pitkään terä kädessäni (säilytän yhtä terää aina mukana näitä tilanteita varten) ja mietin pitäisikö viiltää. Samalla siinä miettiessäni kävin jokaisen viiltoni läpi, muistelin kenen takia minkäkin olin viiltänyt. Muutamat ihmiset olivat saaneet aika paljon viiltoja. Lopuksi en kuitenkaan viiltänyt, lähdin vain nopeasti kotiin itkemään.

Vihaan itseäni. En halua olla tälläinen. En halua olla rikkinäinen, itsetuhoinen, kuoleva paska, joka on liian raukka elämään tätä elämää. En halua rakastaa. En halua aina menettää kaikkia ihmisiä, koska en pysty päästämään heitä lähelleni. Vihaan itseäni aivan mielettömästi.

Haluan kadota. Kuolla.

Tahdon pois täältä. Pois pois pois. Kuolla pois. Kuolla äkkiä.

En pysty sanomaan mitään muuta. Anteeksi.

And I love you

Sattuu aivan mielettömästi. Olen niin loputtoman kyllästynyt rakastamiseen. Ja siihen että sattuu. Ja silti haluan rakastaa enkä suostu päästämään irti. Mä en kyllä selviäis päivääkään ilman että ajattelisin Häntä. Se on ainut ihminen koko maailmassa jonka takia mä jaksan vielä seuraavaan päivään. En suostu lähtemään tästä maailmasta ennenkuin tiedän, että Hän ei rakasta. Mua. Koskaan. Ikinä.

Tänään kaveri puhui jotain viiltelystä. Leikillään. Esitti että viiltelee itseään. Raapi kynnellä valtimon kohdalta ja valitti hetken päästä että "aijai kun koskee" ihan tosissaan. Meinasin alkaa itkeä. Hetken päästä poistuinkin luokasta vessaan ja viilsin. Useasti. Itkinkin vähän. Eikä kukaan huomannut mitään. Tekee pahaa kun joku pilailee aiheella, eikä ymmärrä että se on joillekkin todellista. Viimeinen keino jaksaa. Ihmisten on kovin vaikea tajuta että silpomiseen (kuulostaa mun korvaan paremmalta) voi jäädä koukkuun. Ja useasti siihen jääkin. Lopettaminen on mielettömän vaikeaa. Viiltely on minulle pakokeino, tapa jolla saan unohdettua tuskani ja ahdistukseni hetkeksi. Viiltelyn avulla jaksan seuraavaan päivään. Haluaisin lopettaa, tietenkin. Yksin en vain pysty.

Välillä (useasti) toivon että joku huomaisi oloni, tilani ja kysyisi että onko mulla kaikki hyvin. Joku sellainen kysyisi jolle voisin myöntää sillä hetkellä, että ei, ei kaikki ole läheskään hyvin. Ja sitten se ihminen olisi siinä eikä jättäisi mua yksin kaikkien kiputilojeni kanssa. Mutta ei tässä maailmassa ole sellaista ihmistä joka niin tekisi. Kun ei kukaan välitä eikä pysty (halua) ymmärtämään.



Ps. Kaverin 14-vuotias sisko joutui osastolle reksian takia. Tuli aika hirveä olo. Niin pieni ja heiveröinen. Raukka ei ole syönyt kahteen kuukauteen yhtään mitään. Voi pikkuista.

Edit. Alkoi oksettaa ja koskea. Pakko viiltää taas. Mä vihaan tätä oloa. Vihaan. Vihaan.

Koska rakastan sinua

Mä en kelpaa tähän maailmaan. Ehkä mä kelpaan johonkin toiseen. Ehkä.


Olo on hyvin väsynyt. Kipeä. Ahdistunut. Surullinen. Epäonnistunut. Ja yksinäinen.
Tekisi mieli vain käpertyä pieneksi ja nukahtaa pois.
En jaksa enää edes itkeä.

Mene pois, mene pois, mene pois. Mä tahdon olla ehjä.


Pakko saada tämä olo pois edes hetkeksi. Pakko viiltää. Pakko satuttaa.

Oltaisiko kuin ennen?

Viilsin tänään. Monta kertaa. Olin niin typerä, että valitsin viiltämisen ja erään ihmisen väliltä viiltämisen. Mulla oli niin järkyttävä olo että en kestänyt olla. En myöskään kaikessa tuskassa ja ahdistuksessani pystynyt näkemään sitä ihmistä. Pelkäsin niin älyttömästi että mä en pysy kasassa. Kun niin useasti nykyään hajoilen. Enkä haluais selitellä kenellekkään. Siksi mä valistin viiltämisen. Täytyy selitellä itselleen omaa typeryyttään.

Pelkäsin että ne haavat eivät tyrehdy. Itkin ja panikoin. Olin suorastaan hysteerinen. Sitten nukahdin. Herätessäni koko lattia oli veressä. Ja haavat olivat rumia. Mä en ole koskaan viiltänyt niin rumia haavoja. En koskaan. Vihaan itseäni. Miksi mä olen tälläinen?

Tahtoisin jo mennä. Mutta en voi vielä. Täytyy jaksaa kärsiä vielä vähän. Sitten saan maailman kauniimmat siivet.

Ilman ketään on ihan hyvä

Tää maailma ei ole mua varten.
Koskee niin älyttömästi.
Liikaa.


Mä olen väsynyt. Tähän.

Päästäkää mut pois.

A day without your presence is like a day without no air.


Tänään on ollut ikävä. On hyvä satuttaa itseään rangaistuksen varjolla - minä en saa ikävöidä. Häntä.
Jos ikävöin, kuuluu minun kärsiä. Tällä tavoin saan ainakin ajatukseni pidettyä kurissa edes hiukan.
Vanhat arvet ovat alkaneet parantua ja haalistua. Järkytyin tänään pahasti huomatessani sen. Minun kaunokaiseni, rakkaani katoavat pois. Täytyi täyttää kadonneiden arpien paikat uusilla. Heti oli paljon kauniinpaa.

Ainut arpi joka ei parane on se, minkä toivoisin paranevan kaikista eniten. Antaisin ihan mitä vain siitä, että Hänen nimensä ei koreilisi ihossani ja muistuttaisi Hänen olemassaolostaan. Se tekee niin kipeää. Vieläkin.
Ja tekee vielä ties kuinka kauan. Päivät kuluvat ajatellessa seuraavaa mahdollista näkemistä. (Jota ei koskaan tule. En anna sen tapahtua.) Päivät kuluvat myös muistellessa yhteisiä muistoja meistä. Hänestä ja minusta. Yhteisiä itkuja ja nauruja. Halauksia. Hetkiä jolloin olen ollut kerrankin onnellinen.

Ja silti vaikka rakastankin, toivoisin että en rakastaisi.


Tahtoisin lopettaa rakastamisen ennen lähtöäni.

And I miss you

Päätin, että saadessani siivet pyrin olemaan mahdollisimman ympäristöystävällinen. Sellainen, että kukaan ei joudu keräilemään palojani mistään metsikön laidasta. Ja että kukaan kiireinen junamatkustaja ei joudu odottelemaan että minut raivataan raitelta. Ja veneilijät saavat olla rauhassa. Aika kilttiä. Minusta ainakin.



Eräs sanoi että siipien saaminen on itsekkäintä tässä maailmassa. Kyllä mä olen aina tiennyt että olen vähän itsekäs. Täytyy tunnustaa, että joskus mä välillä vielä kuiskaan itselleni, mä selviän kyllä ja kyllä mut joku pelastaa. Vastaan kuitenkin aina itselleni, että olen typerä tyttö, jonka kuuluu kadota.
Ja heti helpottaa.


close your eyes

Haluan kadota. Tukehtua. Hävitä. Lakata olemasta. Unohtaa. Olla sellainen joka kelpaa. Josta voi välittää.

Haluaisin olla myös sellainen jota ei ole olemassa. Jota ei koskisi näin helvetisti.


Kissat menee muualle kuolemaan, pois toisten silmistä. Niin minäkin, ettäs tiedätte.

And I need you

En muista milloin olisin viimeeks nähny kavereita. Sovin aina tapaamisia, mutta sitten perun ne päivää aiemmin. Ja ihan vain siksi että ahdistaa tai ei huvita nähdä ketään. Pakollisista tapaamisista suoriudun juuri ja juuri. Ainut huono puoli tapaamisien skippaamisessa on se, että kukaan ei kohta halua nähdä enää mua (no eipä ole yllätys edes). Se sattuu vähän, mutta aina voi syyttää itseään.

Puhuttiin tänään P:n kanssa itsemurhasta. Se kysyi suunnittelenko semmosia. Mutisin jotain vastaukseksi. Ei sellaiset asiat kenellekkään kuulu. Se sanoi että jos kuolisin, sitä ehkä vähän harmittaisi. Ja surettaisikin. Nauroin sille, pinnistin hymyn kasvoille ja vaihdoin aihetta.

P kysyi myös, että eivätkö perhe, ystävät ja läheiset auta mua jaksamaan. Nauroin sille. Ja paljon. Se ei taida oikeasti ymmärtää ja nähdä kuinka kipeä mä olen. Mä olen yrittänyt olla puhumatta tästä olosta, mutta jotenkin mä aina vaan puhun kuitenkin. Sanon että ahdistaa. Sanon sen usein. Päivittäin. Miljoona kertaa. P varmaan kyllästyy kohta kuuntelemaan sitä. Sitten sekin hylkää mut.

Väsyttää ihan kamalasti. En saa öisin nukuttua. Eilen yöllä itkin monta tuntia koska sattui niin hirveästi. Itkin sitten vähän lisää kun mua alkoi inhottaa oma itkemiseni niin paljon. En muista milloin olisin itkenyt niin paljon. Itkin myös vähän (aika paljon) koska ajattelin M:ää.

Näin tänään aamulla R:än. Meinasin kävellä sitä päin. En edes uskaltanut katsoa sitä silmiin kun alkoi sattua niin kovin. Se moikkasikin vielä. Että mä olen tyhmä ( kuten aina ).

Poistelin tuossa juuri noita vanhoja postauksia. Teki aika kipeää lukea vanhoja juttuja ja muistella asioita.

Viime päivinä olo on ollut aika heikko. Tekis mieli luovuttaa (niin kuin aina nykyään). Tuntuu että mä en riitä kenellekään vaikka kuinka yritän olla sellainen joka mun pitäis olla. Sellainen tunne on aika turhauttavaa.

Mä en halua olla tällainen.
En jaksa enää.

Jaksamisia

Säälittävän tuskaulinan jälkeen on ihan hyvä välillä muistuttaa itseään kuinka jaksaa vielä yksi päivä. Niin, millä keinoilla mä sitten jaksan? En mä ole oikein itse edes varma.

Kai se menee jotenkin siihen tapaan, että ajattelen kuolemaa. Jostain syystä jo pelkkä ajatus siitä, että halutessaan voi paeta, auttaa. Kun seinät kaatuvat päälle, eikä ajatus kulje saatan tarttua puhelimeen, miettiä puoli tuntia uskallanko kirjoittaa viestin, kirjoittaa sitä puoli tuntia, miettiä puoli tuntia lisää uskallanko lähettää, itkeä, sääliä ja vihata itseäni ja lopulta lähettää viestin, hätähuudon, avunpyynnön. Ja kun ihminen, joka on tahtomattaan vedetty tähän, joka on neuvoton ja mahdollisesti peloissaan, käskee kokeilemaan vielä huomiseen, vaikka päällään seisten, mutta edes vielä huomiseen, koska "kyllä susta on siihen", en voi kuin itkeä ja kiittää. Noin pieni riittää. Että saan epäsuorasti kuulla, että joku välittää. Ehdottaa, jos voisin olla itsetuhoinen jollain vähemmän itsetuhoisella tavalla.

On aika raskasta yrittää jaksaa huomiseen kun omia voimia ei enää ole.