A day without your presence is like a day without no air.


Tänään on ollut ikävä. On hyvä satuttaa itseään rangaistuksen varjolla - minä en saa ikävöidä. Häntä.
Jos ikävöin, kuuluu minun kärsiä. Tällä tavoin saan ainakin ajatukseni pidettyä kurissa edes hiukan.
Vanhat arvet ovat alkaneet parantua ja haalistua. Järkytyin tänään pahasti huomatessani sen. Minun kaunokaiseni, rakkaani katoavat pois. Täytyi täyttää kadonneiden arpien paikat uusilla. Heti oli paljon kauniinpaa.

Ainut arpi joka ei parane on se, minkä toivoisin paranevan kaikista eniten. Antaisin ihan mitä vain siitä, että Hänen nimensä ei koreilisi ihossani ja muistuttaisi Hänen olemassaolostaan. Se tekee niin kipeää. Vieläkin.
Ja tekee vielä ties kuinka kauan. Päivät kuluvat ajatellessa seuraavaa mahdollista näkemistä. (Jota ei koskaan tule. En anna sen tapahtua.) Päivät kuluvat myös muistellessa yhteisiä muistoja meistä. Hänestä ja minusta. Yhteisiä itkuja ja nauruja. Halauksia. Hetkiä jolloin olen ollut kerrankin onnellinen.

Ja silti vaikka rakastankin, toivoisin että en rakastaisi.


Tahtoisin lopettaa rakastamisen ennen lähtöäni.