skip to main |
skip to sidebar
Olin viikon mökillä. Ohitin paikkoja jotka muistuttavat Hänestä. Näen pahoja ja ahdistavia unia Hänestä ja ikävöin. Ahdistun ja tukehdun valehtelijoista. Odotan että asiat muuttuisivat vähän paremmiksi, mutta ei ne taida muuttua.Viilsin äsken.Ei mulle muuta taida kuulua. Oikeastaan ainahan mulle kuuluu tuota samaa. On aina kuulunu ja kuuluu varmaan loppuun asti.Mä en kuulemma tule koskaan saamaan ketään ihmistä ja jos saan, niin sitä ihmistä kuulemma käy sääliksi, koska mä olen niin kamala. Ok, no olenhan mä, muttei siitäkin tarvis muistuttaa, muistan sen toki muutenkin.
Mä olen edelleen ihan hukassa erään ihmisen kanssa. Koitin kahden viikon ajan päästää irti, mutta en onnistunu ja soitin viimein. Ja sen jälkeen en oo pystyny elämään. Ja oon helvetin väsyny pelkäämään koko ajan että en kelpaa.
En tahtois viiltää. Enkä olla olemassa. Enkä elää. Enkä välittää.Haluisin kuolla.Ja ehkä viiltää vähän.ihanvähänvaanuudestaan
Kotiuduin Hänen luotaan jo viikko sitten, en vaan ole pystynyt kirjoittamaan mitään kun olo on ollut taas, yllätys yllätys, aika ahdistunut.
Mutta niin, edellisen merkinnän jälkeen on sattunut ja tapahtunut. Vietettiin seuraava päivä yhdessä kokonaan. Puhuttiin paljon ja ihan vaan hengailtiin juoden siideriä ja bisseä. Meillä oli tosi kivaa ja rentoa kahdestaan, kunnes Hän ilmoitti, että lähtee mun elämästä kokonaan (syistä joita en tässä voi kertoa, mutta kuitenkin). Mun elämä hajosi siihen paikkaan. Tuntui että en saisi henkeä ja alkoi pyörryttää. Hän istui siinä aivan mua vastapäätä ja tarkkaili mun reaktiota kun sain paniikkikohtausta. Jossain vaiheessa Hän kaappasi mut syliin halaili kauan. Ja itki itsekkin vähän.
Sitten sattui kaikkea.
Viime viikolla Häneltä tuli kaksi viestiä ja yksi puhelu. Kyseli että mitä Hänen prinsessalleen (!) kuuluu. Ja muistutti että välittää musta.
Ahdisti helvetisti, koitan päästää irti ja tämä laittaa viestiä. Se on helvetin väärin.
Olo on rikkinäinen ja ahdistunut. Kirjotan joku toinen päivä jotain viisaampaa, nyt on taas ajatukset liian sekasin.
Mä olen nyt täällä. Hänen luonaan.
Enkä tiedä mitä sanoa.
Ahdistaa mielettömästi. En pääse edes viiltämään, kun ei ole mitään millä viiltää. Tänään aamupäivästä kun oltiin menossa veneilemään, meinasin puhjeta itkuun autossa. Hänen naisensa sai mulle ihan sellaisen olon, etten kelpaa yhtikäs mihinkään, ja että musta halutaan eroon. Teki mieli tietysti viiltää ja rangaista itseään siitä etten kelpaa. Raavin, hakkasin ja puristin kynsillä kättä, että edes vahan saisin tuotettua kipua. Salaa tietenkin, ettei kukaan nää.
Kävin tänään uimassa kaikkien edessä. Arvet näky ihan varmasti kilometrinkin päähän, mutta kukaan ei sanonu mitään. Mä taidan olla niin ruma ettei kukaan halua edes kattoo mua sen vertaa.
Eilen vietin yhdessä Hänen kanssaan koko päivän, käytiin veneilemässä, terassilla, kaupassa, makuunissa, tehtiin ruokaa yhdessä, hengailtiin juoden ja juteltiin paljon ja käveltiin noin 8 km ABC:lle ja takaisin yön pikkutunneilla. Ja oli ihan mahtavaa. Ja Hän teki erittäin selväksi, etten kelpaa Hänelle kuin ehkä johonkin.
Täytyisi pystyä paljoon ja olla jotakin.
Nytkin olen oman elämäni eteismatolla lähdössä etsimään sitä oikeaa elämää.
Silloin kuuluisi olla onnellinen, kuuluisi olla onnellinen myös silloin kun on rakastunut johonkin,
kun omistaa ystävän, tietää mitä haluaa isona ja oikeaan elämään on kaikki eväät.
Mun kuuluisi siis olla varsin onnellinen.
Mulla on ihan kaikki mitä mä tarvitsen. Ja kai vähän enemmänkin.
Mulla on suunnitelmia, haaveita ja unelmia.
Jokainen niistä on yhtä uskomaton, yhtä epärealistinen.
Unelmoin töistä kehitysmaissa, yksinäisistä travellauksista ympäri maailmaa
seurana vaan haalistunut rakkaus Häneen.
Haaveena reissut tuntemattomaan ilman määränpäätä ja paluupäätöstä.
Mulla on kaikkea, paitsi uskoa itteeni.
Mun tulisi uskoa että pärjään elämässä,
vaikka Hän ei rakastaisikaan mua yhtään ja vaikka me ei enää koskaan tavattais.
Uskoa että jos mä vaan yritän kovasti, mäkin olen jokus vielä jonkun arvoinen.
Ja ihan oikeasti mä kuolen tähän oloon ennen kuin oon edes päässyt rappukäytävään asti.
Ja ainoana asiana, mitä mulla on, on mun haalistunut ja rikkinäinen rakkaus Häneen.
Ahdistaa ja tuntuu niin pahalta etten kykenen edes kunnolla hengittämään. Itkeminen ja viiltäminen pyörii mielessä jatkuvasti, mutten anna itselleni lupaa niihin. Tuntuu kuin mä vaan hajoaisin palasiksi. Haluaisin että mua ei olis olemassa, että mä olisin vihdoinkin kuollu.
Ainut asia joka helpottaisi tähän oloon olisi Hän. Pelkkä Hänen läsnäolonsa, halaus, katse tai jokin muu pieni teko helpottais. Mutta mä olen niin huono, etten kelpaa edes Hänen elämäänsä.
Mä olen aina ollut ihan kamala lapsenlapsi, juuri sellanen, jota kukaan ei halua yökylään ja kenelle ei osteta lahjoja jouluna, eikä varsinkaan muisteta syntymäpäivänä. Mä en oo halunnu olla sellanen, mutta elämä on tehny musta vaan ilkeän, julman ja suoraan sanoen vihaisen ihmisen. Ja nyt mua kaduttaa. Isovanhemmat tekee kuolemaa, ja mä en edes mene sinne niiden luo. Mä en mene auttamaan niitä arjen asioissa vaikka ne pyytää, koska mä olen paha ihminen. Mä en vaan voi mennä sinne. Mä en kestäis sitä, en pystyis millään hyvittämään sitä kaikkea pahaa mitä mä olen niille aiheuttanut. Mä en voi mennä sinne ja toivoa, että mun meneminen antais anteeks kaiken sen mitä mä olen niille tehny.
Mä en tiedä mitä tehdä enkä miten jaksaa.
