so alone

Ahdistaa ja tuntuu niin pahalta etten kykenen edes kunnolla hengittämään. Itkeminen ja viiltäminen pyörii mielessä jatkuvasti, mutten anna itselleni lupaa niihin. Tuntuu kuin mä vaan hajoaisin palasiksi. Haluaisin että mua ei olis olemassa, että mä olisin vihdoinkin kuollu.


Ainut asia joka helpottaisi tähän oloon olisi Hän. Pelkkä Hänen läsnäolonsa, halaus, katse tai jokin muu pieni teko helpottais. Mutta mä olen niin huono, etten kelpaa edes Hänen elämäänsä.

Mä olen aina ollut ihan kamala lapsenlapsi, juuri sellanen, jota kukaan ei halua yökylään ja kenelle ei osteta lahjoja jouluna, eikä varsinkaan muisteta syntymäpäivänä. Mä en oo halunnu olla sellanen, mutta elämä on tehny musta vaan ilkeän, julman ja suoraan sanoen vihaisen ihmisen. Ja nyt mua kaduttaa. Isovanhemmat tekee kuolemaa, ja mä en edes mene sinne niiden luo. Mä en mene auttamaan niitä arjen asioissa vaikka ne pyytää, koska mä olen paha ihminen. Mä en vaan voi mennä sinne. Mä en kestäis sitä, en pystyis millään hyvittämään sitä kaikkea pahaa mitä mä olen niille aiheuttanut. Mä en voi mennä sinne ja toivoa, että mun meneminen antais anteeks kaiken sen mitä mä olen niille tehny.

Mä en tiedä mitä tehdä enkä miten jaksaa.