Tasapainoilen parantumisen ja kuolemisen välillä. Joinakin päivinä halu parantua on aivan uskomattoman suuri, joinakin päivinä en meinaa kyetä elämään minuuttiakaan, kun halu kuolla on niin voimakas.
Kukaan ei taida oikeasti tietää mitä mä olen. En edes mä itse. Mä en tiedä mikä mussa on niin vikana, etten kelpaa. En tiedä mistä tää olo johtuu, mistä se on tullut. Mä en tiedä miksi en pysty elämään normaalisti, vaan annan tämän olon tukahduttaa mut. Ilman tätä sairautta (?) mä olisin varmasti ihan kiva. Ja valehtelisin vähemmän. Olisin iloisempi, elävämpi ja hauskempi. Olisin kaikkea mitä en nyt ole ja mä kelpaisin.
Yritin eräs päivä taas selittää sellaiselle ihmisille tätä oloa, joka ei tiedä asioista muuta kuin sen verran mitä hänen typerä ajatusmaailmansa on muodostanut. Oli turhauttavaa, ei se ihminen tahtonut ymmärtää, tahtonut käsittää. Kun tämä koko touhu on suhteellisen vajaata, hänen mielestään. Ei siinä muuten mitään, mutta älä helvetti tule kyselemään ja arvostelemaan jos et tiedä asioista mitään etkä halua ymmärtää.
Ihanan sekavaa, yhtä sekavaa kuin mun ajatuksetkin.
Haluun kuolla ja viiltää että tämä olo menee pois.
