Säälittävän tuskaulinan jälkeen on ihan hyvä välillä muistuttaa itseään kuinka jaksaa vielä yksi päivä. Niin, millä keinoilla mä sitten jaksan? En mä ole oikein itse edes varma.
Kai se menee jotenkin siihen tapaan, että ajattelen kuolemaa. Jostain syystä jo pelkkä ajatus siitä, että halutessaan voi paeta, auttaa. Kun seinät kaatuvat päälle, eikä ajatus kulje saatan tarttua puhelimeen, miettiä puoli tuntia uskallanko kirjoittaa viestin, kirjoittaa sitä puoli tuntia, miettiä puoli tuntia lisää uskallanko lähettää, itkeä, sääliä ja vihata itseäni ja lopulta lähettää viestin, hätähuudon, avunpyynnön. Ja kun ihminen, joka on tahtomattaan vedetty tähän, joka on neuvoton ja mahdollisesti peloissaan, käskee kokeilemaan vielä huomiseen, vaikka päällään seisten, mutta edes vielä huomiseen, koska "kyllä susta on siihen", en voi kuin itkeä ja kiittää. Noin pieni riittää. Että saan epäsuorasti kuulla, että joku välittää. Ehdottaa, jos voisin olla itsetuhoinen jollain vähemmän itsetuhoisella tavalla.
On aika raskasta yrittää jaksaa huomiseen kun omia voimia ei enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti