En muista milloin olisin viimeeks nähny kavereita. Sovin aina tapaamisia, mutta sitten perun ne päivää aiemmin. Ja ihan vain siksi että ahdistaa tai ei huvita nähdä ketään. Pakollisista tapaamisista suoriudun juuri ja juuri. Ainut huono puoli tapaamisien skippaamisessa on se, että kukaan ei kohta halua nähdä enää mua (no eipä ole yllätys edes). Se sattuu vähän, mutta aina voi syyttää itseään.
Puhuttiin tänään P:n kanssa itsemurhasta. Se kysyi suunnittelenko semmosia. Mutisin jotain vastaukseksi. Ei sellaiset asiat kenellekkään kuulu. Se sanoi että jos kuolisin, sitä ehkä vähän harmittaisi. Ja surettaisikin. Nauroin sille, pinnistin hymyn kasvoille ja vaihdoin aihetta.
P kysyi myös, että eivätkö perhe, ystävät ja läheiset auta mua jaksamaan. Nauroin sille. Ja paljon. Se ei taida oikeasti ymmärtää ja nähdä kuinka kipeä mä olen. Mä olen yrittänyt olla puhumatta tästä olosta, mutta jotenkin mä aina vaan puhun kuitenkin. Sanon että ahdistaa. Sanon sen usein. Päivittäin. Miljoona kertaa. P varmaan kyllästyy kohta kuuntelemaan sitä. Sitten sekin hylkää mut.
Väsyttää ihan kamalasti. En saa öisin nukuttua. Eilen yöllä itkin monta tuntia koska sattui niin hirveästi. Itkin sitten vähän lisää kun mua alkoi inhottaa oma itkemiseni niin paljon. En muista milloin olisin itkenyt niin paljon. Itkin myös vähän (aika paljon) koska ajattelin M:ää.
Näin tänään aamulla R:än. Meinasin kävellä sitä päin. En edes uskaltanut katsoa sitä silmiin kun alkoi sattua niin kovin. Se moikkasikin vielä. Että mä olen tyhmä ( kuten aina ).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti