Istun usein pimeässä ja kylmässä yksin. Annan kaiken kivun silloin päästä sisältäni ulos. Joskus se kipu on asunut sisälläni viikkoja, päiviä ja kasvanut keräten voimia. Päästäessäni sen ulos pelkään itseäni. Pelkään ihan mielettömästi. Eniten pelkään että viillän liian syvään ja kuolen yksin pimeään.
Kaipaan usein niitä hetkiä jolloin mä vielä jaksoin nauraa. Kun mä vielä olin vähän onnellinen. Jos olisin vielä sellainen, kelpaisin ihan varmasti Hänelle. Silloin Hän huolisi mut, voisi ehkä rakastaa. Ei se voi rakastaa tämmöistä saastaa. Mä olen liian likainen sille.
Miksen mä kelpaa tähän elämään?
1 kommentti:
Toi on todella tuttu tunne...
Mutta pois ei saa lähteä.. Ja sä kelpaat maailmalle juuri sellaisena kuin olet..<3
Olen todella iloinen, että et ole viiltänyt, että silloin siellä vessassakin miettiessäsi päädyit siihen tulokseen, ettet viillä, vaan menet itkemään. Itkemisen sanotaan helpottavan.
Pidä huolta itsestäsi<3
Lähetä kommentti