Viikko sitten seisoin kaupan kassalla uudet terät kädessä. Mä tuijotin sitä pakettia, ihailin niitä teräviä reunoja ja ahdistuin. Mä päätin mennä ostamaan ne terät, koska mulle tuli olo, että nämä edelliset haavat ei ole tarpeeksi hienoja. Uusilla terillä pitäis lihan aueta paljon syvemmin, niin mä ajattelin. Mä en kuitenkaan kyennyt ostamaan niitä teriä. Tuntu ihan siltä että se nuori tyttö siinä kassallakin näkis mun vaatteiden läpi noi mitättömät arvet. Enkä mä sitten uskaltanutkaan. Ehkä viikonloppuna sitten.
Meinasin äsken poistaa kaikki merkinnät joissa on maininta Hänestä. Mä en kuitenkaan uskaltanut. Alkoi suorastaan ahdistamaan. Jos mä poistan kaikki merkinnät Hänestä, alkaa aivan varmasti tuntua siltä kuin Häntä ei olisi ollut koskaan olemassakaan. Ja kyllä mä haluan Hänet kuitenkin muistaa, haluan muistaa ne hyvät ja huonot kokemukset mitä yhdessä koettiin, mutta en halua kuitenkaan muistaa sitä suurta rakastamisen määrää mitä joskus koin. Sitä kun rakastin niin, että olin valmis tekemään mitä tahansa toisen puolesta.
Mä tajusin jokusen viikko sitten Hänen kanssaan vietetyn päivän jälkeen, että parempi vain päästää irti ja lakata välittämästä (mua ei ainakaan satu läheskään nyt niin paljon kuin ennen kun välitin). Hän teki erittäin selväksi taas sen, että se välittäminen ei ole sellaista Hänen puoleltaan kuin mä haluaisin. Ja vaikka Hän sanoi välittävänsä, musta ei tuntunut oikeastaan miltään, vaikka juuri niitä välittämisen sanoja mä olen jo kauan kinunnut. Ja sitten kun mä ne saan, ei tunnu miltään. Parempi kai näin.
Kyllä mua edelleen sattuu vähän.
Oikeastaan mun olo on kovin väsynyt. Mulla on vaan niin paha olla. Sitä oloa on niin kovin vaikea vaikea pukea sanoiksi.
Mä en jaksa elää tän olon kanssa yksin.
Mä haluan pois täältä.
