Mun elämä meni unelmineen jonnekkin. Äkkiä mä tajusin että kaikki mistä mä olin unelmoinu pikku tytöstä asti valu vaan mun käsistä. Mun unelmista ei oo jäljellä enää. En edes enää muista miltä ne tuntuu vai tuntuuko ne miltään.
Kaikista rikkinäisistä välittämisistä huolimatta löysin sattumalta jotain hienoa. Mutta en mä tiedä onko musta tähän. Mä toivon että musta on olemaan toiselle ihmiselle jotain hyvää, mutta teen aina samat virheet uudelleen. Mä en tiedä mitä tehdä tässäkään asiassa.
Musta tuntuu etten kelpaa. Että en riitä tähän suhteeseen ja mulla ei oo mitään annettavaa. Oon ollu rehellisempi ku koskaan ennen, mutta ei siitäkään taida olla hyötyä.
En enää edes voi viiltää. Ahdistaa useesti jo ajatuskin siitä että en saa viiltää. Oon koittanu selittää että viiltelyn avulla mä kelpaan paremmin ja että oon ansainnu sen kivun, mutta ei toisen ihmisen naivit silmät nää asioita niinku kuuluis.
Mun kuuluis viiltää. Rangaista. Olla itelleni kohtuullinen. Mun kuuluu satuttaa itteeni ja tehdä syviä viiltoja.
Oon niin kamalan vihanen itelleni siitä että oon tällänen. Että oon näin saastanen ja huono. Haukun ja huudan ja kiroan ja pilkkaan toista ihmistä, mutta sitten oon niin heikko ja raukka etten itteeni pysty satuttamaan.
Koko maailma on niin sekasin.
Enkä mä tiedä miten jaksaa.
