Tosiaan se rakkaus joka kerran sekotti mut ja paransi mut hajotti kolme viikkoa sitten mut kovemmin kuin mikään muu. Kovemmin kuin Hän. Kolme vuotta sitä rakkauden sekasotkua Hänen kanssa teki musta heikon ja sitten tuli Niko. Ja se ihminen teki mut ehjäks puolen toista vuoden ajan. Tai niinhän mä luulin. Todellisuudessa mä olin sille ovimatto ja ratkasu helppoon elämään, mutta rakastuneena sitä sokaistuu vissiin ihan täysin. Annoin sen tyhmänä polkee mut maan rakoon ja hajottaa mut kovemmin ku kukaan muu. Sitten mä vaan tulin vihaseks ja katkeraks. Itelleni ehkä eniten ja aloin taas rankasta itteäni. Niin tietysti. Niko tuli onnelliseks jokaisesta viillosta ja siitä kun mä kärsin. Sitten ku se oli imeny kaiken voiman ja elinhalun musta se päättikin ettei se rakasta mua enää. Hylkäs vain. Ja mä luulin tosiaan että mä kuolen. Mutta tuhat laastaria ja aika monta viiltoa myöhemmin mä tajusin että kai mussa on vielä jotain jäljellä tän kaiken saastan alla.Eniten mua surettaa se, että mä olen nykyään kelpaamattomampi ku koskaan. En osaa enää viiltää. Oon muuttunu niin paljon etten tunnista itteäni. Oon suunnattoman katkera. Elämälle. Itelleni. Ja kaiken lisäks vielä vihaan jokaista ihmistä maailmassa. Ihan jokaista.
Tahtoisin niin kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kelvata ja olla hyvä.
Tahtoisin niin viiltää.
