Ehkä niitä viimeisiä sanoja

Lupaus. Mä lupasin. Lupasin yrittää enemmän kuin pystyisin. Mä yritin niin paljon että pääsin niiden kipukivien yli. Säkin lupasit jotain. Ainakin niin mä kuvittelin. En mä lupauksista niinkään välitä, mutta silti. Mä välitän toisenlaisista asioista. Korkeista kynnyksistä. Hirvittävän vahvoista liitoksista. Sellaisia välittämisen asioita ei ole näkynytkään tässä maailmassa hetkeen. Mä teen virheitä enemmän kuin muut, mutta mä en edes yritä tehdä virheistä olemattomia.

Musta piti tulla vahva. Mun piti oppia selvittämään tämä elämä. Mun piti pystyä olemaan edes hetken jotain mitä mun olis pitäny olla silloin kun mä olin vielä sun kanssas tässä hetkessä. Ja mä aina vaan epäonnistuin. Eikä se enää koske niin paljoa kuin silloin ennen.

Miksi sä heilut siinä epätodellisuuden rajalla jos sä et edes tahdo olla täällä? Miksen mä tajunnut ajoissa ettei siihen elämään jota sä elät ei pääse muista ovista. Mä niin kovin yritin olla sellainen että mä edes kelpaisin hetkeksi. Että mä edes kelpaisin sun elämääs sivunkääntäjäksi. Muttei musta ollut siihenkään.

Sä olet niin kipeä kohta mussa. Ja vaikka me ollaan aina oltu vain sinä ja minä, mä tiedän että se on niin paljon parempi. Sä et olis mun maailmaan päässytkään. Tänne ei sun kaltaiset (aivan liian kipeet kohdat elämässä) pääse.

Sun kanssa viimeajat on olleet helppoja. Eikä niitä ole osannut arvostaa millään tavalla. Vaikka joka hetki kun mä tiedän että sä olet olemassa edes jossain mun on helpompi olla. Ja nyt me sitten kadotaan kaukaisiin elämiin enkä mä näe sua enää koskaan. Sä olet ainut mitä mä jään kaipaamaan.

Mun tekis mieli vain päästää suustani karkaamaan teidän nimet.

Ei mulla kai mitään sanottavaa kenellekkään ole. Onneksi mä pääsen pois. Tää on liian kipeetä.


Ei se kipu koskaan mihinkään hävinny, tiedä se. Sä teit siitä suurempaa.