Kauan odotettu aika on vihdoin tässä hetkessä. Mä luulin että tämä olis erilaista, mä kuvittelin kaikenlaista. Kuinka me oltais vaan, sinä ja minä. Meitä ei ole ollenkaan. Vaikka mä voisin tuntea sut jokaisella solulla, sä olet niin helvetin kaukana musta, vaikka sun koskettamisees ei tarvittais kuin suoristunut käsi. Sä kuulisit mun sanat, jos vain uskaltaisin sanoa ne. Sä olet mieleltäsi kauempana kuin silloin kun me ei olla samassa tilassa. Miksi niin?
Mikset sä odottanut mua innolla? Mikset sä halannut mua ja puhunut mulle sen kaiken ikävän jälkeen? Mikset sä halua mua? Mussa on jotain vikaa, pakko olla.
Mä luulen että mä olen ehjä taas, pinnalla. Mutten mä taida olla. Tuntuu että ahdistaa, että aika ei kulje (silti toivoisin että se kulkisi, mutten tahdo kuitenkaan), että mä en nauti, että mä en ole iloinen.
Miksen mä voi selvitä tästä? Mä haluan olla ehjä.
Miten mä voin hengittää kun ei mulla ole ilmaa (sä olet mun ilmani), miksi mä pidätän hengitystä kun mulla on ilmaa?
Helvetin sekavaa ja sotkuista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti