Tänään ymmärsin kuinka hankalaa mun on oikeasti päästää ketään lähelleni. Tai yksi kavereistani huomasi. Häkellyin. Alkoi itkettää. En kuitenkaan itkenyt, ihan jo vain sen takia että kukaan ei saa nähdä kuinka rikkinäinen olen. Itkiessä rikkinäisyys näkyy selvimmin, sielu on aina kovin avoin silloin.
Mun on kovin hankalaa, lähes mahdotonta päästää ketään lähelle mua. Jos joku ihminen yrittää nähdä mun sisälle, mun on pakko käpertyä ja työntää se ihminen pois. Mieluiten kokonaan mun elämästä. Pelkään kai että joku näkee mitä mun sisällä on ja haluaakin perääntyä. Pelkään menettämistä. Ja sitä että joutuu päästämään irti.
Ymmärsin myös sen että tässä maailmassa ei ole ainuttakaan ihmistä jolle en olisi valehdellut. Valehtelen jatkuvasti, ihan huomaamatta. Valhe vain sujahtaa suustani enenpiä miettimättä ja sitten sitä onkin hankala vetää enää takaisin. Valehtelen vakavista asioista. Kuten olostani.
Valehtelen ihmisille joita rakastan, joita en koskaan haluaisi satuttaa. Valehtelen merkityksettömille ihmisille, valehtelen ihmisille jotka sanovat välittävänsä minusta. Valehtelen jopa itselleni.
Valehtelen yrittääkseni unohtaa totuuden.
Vihaan itseäni tänään taas kovin paljon. Usein mun tekisi mieli ottaaa veitsi ja leikata vaan itsestäni paloja pois. Vähän käsistä, jaloista, rinnoista. Paikoista jotka joku on joskus nähnyt. En halua että kukaan näkee kuinka saastainen olen. Käsistä se näkyy kaikista selvimmin. Sitten kaulasta. Jaloista. Rinnoista. Mahasta. Saastaisuus oikein tiuhkuu musta. Hyi kauhistus.
Vasen puoli ruumiistani on saastaisin. Saastainen vasen.
Olen kamala.
Tahdon jo kuolla.
1 kommentti:
Älä kuole vielä.
Yritä jaksaa, ja yritä olla valehtelematta edes itsellesi. Pitää kohdata totuus, että voi parantua.
Voimia<3
Lähetä kommentti