Menetin Hänet. En koskaan tapaa Häntä. Häntä ei ole enää olemassa. Viimeinen viikko on mennyt itkeskellessä ja ikävöidessä. Kävin mä Hänen kotonaan, kävin hyvästelemässä. Jätin kaikki muistot ja rakkauden sinne. Ystävä sanoi, että nyt on hyvä aika siirtyä elämässä askel eteen. Kyllähän mä olenkin jo kolme vuotta tässä kivussa ja rakkaudessa tarponut, enkä ole osannut päästää irti. Nyt kun Häntä ei ole, ei ole mitään mitä rakastaa.
Eipä ole mitään minkä vuoksi tänne jäädä.
Sanoinko jo että lopetin viiltelyn? No kuitenkin, lopetin sen. Nakkasin terät roskiin. Eikä ollut edes vaikeaa. Aloitin sitten taas ryynien vetelyn. Se on jotenkin helpompaa. Olla vain sekaisin, nukkua monta päivää. Lääkkeissä on se huono puoli että niihin mä ainakin jään koukkuun. Viimeeksi kun lopetin ryynien käytön, aloitin viiltelyn. Johonkin mun on pakko kuitenkin tää olo purkaa.
Niin, viikonloppuna mä olin Hänen kotonaan. Istuin eteisessä pimeässä ja odotin. Odotin että Hän tulisi kotiin niinkuin aina aiemmin. Odotin että Hän tulisi ja hymyilisi, halaisi ja alkaisi kertoa kuulumisiaan. Mutta vaikka mä kuinka istuin ja odotin, avain ei kääntynyt lukossa. Autossa kotiin mentäessä en voinut kuin itkeä ja myöntää itselleni, että Hän on viimeinkin poissa.
Vaikeaa olla tai tehdä mitään, kun kaikki muistuttaa Hänestä. Kaupungilla, metsässä, kotona, kaupassa, kirjastossa, missään en voi olla ilman että joku asia muistuttaisi Hänestä. Me kuitenkiin koettiin niin paljon yhdessä.
Eipä ole mitään minkä vuoksi tänne jäädä.
Sanoinko jo että lopetin viiltelyn? No kuitenkin, lopetin sen. Nakkasin terät roskiin. Eikä ollut edes vaikeaa. Aloitin sitten taas ryynien vetelyn. Se on jotenkin helpompaa. Olla vain sekaisin, nukkua monta päivää. Lääkkeissä on se huono puoli että niihin mä ainakin jään koukkuun. Viimeeksi kun lopetin ryynien käytön, aloitin viiltelyn. Johonkin mun on pakko kuitenkin tää olo purkaa.
Niin, viikonloppuna mä olin Hänen kotonaan. Istuin eteisessä pimeässä ja odotin. Odotin että Hän tulisi kotiin niinkuin aina aiemmin. Odotin että Hän tulisi ja hymyilisi, halaisi ja alkaisi kertoa kuulumisiaan. Mutta vaikka mä kuinka istuin ja odotin, avain ei kääntynyt lukossa. Autossa kotiin mentäessä en voinut kuin itkeä ja myöntää itselleni, että Hän on viimeinkin poissa.
Vaikeaa olla tai tehdä mitään, kun kaikki muistuttaa Hänestä. Kaupungilla, metsässä, kotona, kaupassa, kirjastossa, missään en voi olla ilman että joku asia muistuttaisi Hänestä. Me kuitenkiin koettiin niin paljon yhdessä.
3 kommenttia:
Voi sinua.. <3 Voimia..
Mä olen iloinen, että lopetit viiltelyn. Mutta vielä iloisempi olisin, jos et myöskään käyttäisi lääkkeitä väärin.
Pidä ittestäs huolta, oot tärkeä, voimia! <3
Mäkin haluaisin osata päästä irti omasta Hänestä. Mutta Hän kulkee vierelläni ja suojelee minua. Muisto Hänestä on niin lämmin, enkä koskaan tuu päästämään irti vaikka se olisi tarpeellista jotta pääsisin eteenpäin. En halua, en jaksa<3
hello♥
Lähetä kommentti