Sinä olet sillä tavalla niin viaton, että uskot kaiken mitä minä sanon. Sinä uskot jos minä kerron että olet kaunis.

Jotenkin älyttömän sekava olo. On tapahtunut aika paljon kaikkea. Ahdistaa taas kauheesti. Haluun viiltää. Haluun kuolla.

Olin viikonloppuna Hänen luonaan. Meillä oli todella hauskaa yhdessä, pidettiin salaa toisiamme käsistä auton takapenkillä jopa. Sitten tunti ennen mun lähtöä kotiin tapahtui jotain. Mä olin riidellyt Hänen naisen kanssa ja Hän oli riidellyt myös naisensa kanssa. Ensin mä puhkesin itkuun ja itkin kamalan kauan, oli niin kamalan paha olla. Hän tuli ensin halaamaan pitkäksi aikaa ja piti lujasti kiinni. Sitten Hän tuli viereen istumaan, ihan viereen ja halaili. Rutisti ja halaili ja silitteli. Painoi kasvonsa mun kasvojen viereen niin, että meidän posket kosketti ja ihanku oltais katottu samoilla silmillä. Musta tuntu että oisin taas sen iltapäivän ajan eläny, ensimmäisen kerran aikoihin.

Mun rauhoituttua Hän puhkesi itkuun. Hämmennyin täysin. Hän syytti itseään siitä, että on aiheuttanut kaikille pahaa ja jne. Sanoi että MINÄ olen sille kaikista tärkein maailmassa. Meinasin pakahtua. Hän vannotti ettei musta saa tulla SELLAINEN KUIN HÄNEN NAISENSA. Lupasin. Hän itki ihan älyttömästi. Halasin ja paijasin, kuivasin kyyneleitä. Ja vaikka me kummatkin oltiin ihan rikki, mulla oli silti elämäni paras päivä.

Ikävä sinne jo nyt. En taaskaan tiedä nähdäänkö enää koskaan.

Sain muuten myös erään toisen ihmisen takas mun elämään. Nyt vaan pelottaa. Mitä jos mua satutetaan kun vihdoinkin oon päästämässä sen mun lähelle?

Kerroin tänään ystävälle viiltelystä. Teki pahaa. Se suuttui. Mä sanoin että kaikki on hyvin.

Kaikki ei oo hyvin.

Kuolen tähän oloon. Kamala ahdistus.

It's not ok.

Kamala olo. En taaskaan tiedä mitä tehdä.

Halusin eilen lähteä täältä. Typerä tyttö. Näin siinä sitten kävi, tässä sitä kirjoitellaan taas jotain ulinapostausta ja vingutaan elämästä. Olisinpa päässyt lähtemään.

Ystävä tänään sanoi että meidän ystävyys on yksipuolista. Kun mä en muka puhu sille mitään, en kerro sille yhtään mistään ikinä. Kyllä mä yritän - yritän todella kovin, mutta en mä enää vaan osaa. En mä osaa kertoa toiselle milloin on paha olla, en osaa sanoa milloin sattuu niin ettei jaksa enää elää - kun mä en vaan enää osaa olla sellainen. Tarpeeksi kauan sairasttettua tätä mulle on tullut turtunut olo - ei sillä enää ole mitään väliä miltä musta tuntuu.

Kuinka joka solulla voi kannatella kipua?

Mä olen ahdistunut. Mä olen uupunut. Mä olen iloton. Mä olen rakastunut.

Vaikka mä rakastan, se ei silti tee musta sen ehjempää. Miksi musta ei tule ehjä? Mä olen niin kyllästynyt tähän oloon. Ei multa tahtoa paranemiseen puutu, puuttuu vain oikeat keinot. Näin mä en ainakaan parane.

Mä olen ihan yksin.


Rakastan jopa yksin.

Viattomia jälkihuomautuksia.

Nyt ryhdistäydyn ja kirjoitan kunnollisen merkinnän. Ei ole ollut aikoihin mitään sanottavaa.

Oon saanut elämääni rytmin. Olo on turvallisempi kun tiedän mitä päivän aikana tapahtuu ja monelta. Tuntuu kuitenkin kamalan yksinäiseltä. Vaikka mä olen aina viihtynyt vähän enemmän yksin kuin seurassa, alan kaipaamaan jo ihmissuhteita, ystävien halauksia ja iloisia puhelinsoittoja. Nykyään tuntuu että kukaan ei oikein kaipaa tai välitä siitä mitä mulle kuuluu. En mä tahallani ole läheisiä työntänyt pois luotani, tämä sairaus on vaan saanut mut niin heikoksi että mä en oo kyennyt tekemään muutakaan.

Muutama päivä sitten riideltiin äidin kanssa musta. Riideltiin siitä kuinka sairas mä olen. Se on koko neljän vuoden aikana aina vain hokenut että en mä ole oikeasti kipeä, mä vaan esitän. Se sanoo niin vaikka se näkee kuinka mä ahdistun, kuinka mä satutan itseäni ja kuinka mä haluan lähteä täältä pois. Se ei kai suostu hyväksymään sitä että sen tytär on oikeasti masentunut.

Mutta niin, siis riideltiin äidin kanssa siitä että esitän olevani sairas. Sanoin sitten ahistuksen vallassa, että se olisi varmasti tyytyväinen jos hyppäisin parvekkeelta alas. Sanoin koko illan niin. Sanoin kamalia asioita. Ja sitten lopuksi se sanoi että mä tarvitsen jotain osastoa. Se sanoi että se vie mut samantien osastolle, ja että mun täytyis alkaa pakkaamaan laukkuja. Sanoin etten lähde mihinkään hullujen huoneelle, mielummin vaikka kuolen. Sen jälkeen se alkoi jo soittamaan ambulanssia. Lopuksi se kuitenkin alkoi taas hokemaan, että mä olen sairas kun mä kuvittelen olevani sairas. Mitäköhän sekin mahtoi tarkoittaa...?

Lähtemisestä...

Siitä mä en osaa oikein sanoa mitään. Kyllä se vieläkin mun päässä pyörii jatkuvasti. Ja kyllä mä siihen valmistaudun koko ajan. Silti se tuntuu nyt kamalan kaukaiselta. En ymmärrä että miksi mä olen edes alkanut päästämään irti siitä ajatuksesta. Kuolema on kuitenkin mun mielestä tähän tilanteeseen ainut ratkaisu. Ja miksi mä edes kidutan itseäni täällä enää kun tiedän etten parane tästä koskaan kunnolla.


Rakastan vieläkin Häntä. Tuntuu jotenkin typerältä. Ei olla nähty kuukausiin. Ja ei varmaan nähdäkkään kuukausiin. Jos enää ikinä. Silti rakastan. Se ikävöinnin tunne on kuitenkin alkanut jo hiipua vähän kerrassaan, enää en jatkuvasti mieti Häntä.

Enkä vielkään (!) osaa sanoa välitänkö eräästä ihmisestä vai en. Ja en osaa sanoa mitä siitä haluan. Mulla ei ole koskaan ollut näin vaikeaa tällästen asioiden kanssa...


K; anna anteeksi että oon ollut sulle ihan kamala enkä ole tukenut ja kuunnellut silloin kun olis pitäny.



( ps. anteeksi kaikki kirjoitusvirheet, en jaksanut lukea läpi. )