Päivät on menneet sellaisessa tasaisessa sumussa. Ahdistaa niin paljon, ettei meinaa henkeä saada ja tuntuu siltä kuin joku kuristais jatkuvasti mua. Oon viiltänyt useammin kuin aikoihin, eikä ainutkaan noista viilloista kelpaa mulle. Ja mä en kelpaa.
Äiti on viimeiset kolme päivää löytänyt musta vain vikoja, milloin mä kävelen väärin, milloin mä hengitän väärin, millon mä olen laiska, millon mä olen typerä, millon liian hiljaa, mä muka supisen enkä puhu kunnolla, mä oon ruma ja musta ei oo mihinkään. Ja joka kerta ne pienet sanat ja halveksuvat katseet tuntuu aina vaan pahemmalta ja jokaisen kerran jälkeen mun tekisi mieli enemmän vaan kuolla.
Vahdin jatkuvasti puhelinta, odotan josko Hän soittaisi. Laittaisi edes viestiä. Ilmoittaisi itsestään jotain. Ja mä tiedän ettei niin tapahdu. Ja sain vielä eilen kuulla, ettei me nähdä enää. Enkä jaksanu enää edes itkeä.
Nään nykyään painajaisia melkein joka yö. Nään Hänestä ja eräästä toisesta ihmisestä unia joissa mä en kelpaa. Joissa mä mokaan, joissa mä epäonnistun niin ettei kukaan enää halua edes katsoa muhun. Enkä enää pidä nukkumisesta.
Mietin eilen yöllä parvekkeella ensimmäistä kertaa, että miltä todella tuntuisi tipahtaa siitä. Miltä tuntuisi tipahtaa ja kuolla. Enkä mä uskaltanut edes kokeilla.
Mä haluan kuolla, mutten pysty päästämään irti. Ja mä olen niin väsynyt.
En halua elää enää.
