olo ja rakkaus

En oikeen tiedä mitä sanoa. Tuntuu että olisi niin paljon erilaisia oloja, niin paljon sanottavaa, mutta sitten sisällä asuu sellainen pimeä ja syvä kohta, joka tukahduttaa kaikki sanat. Sanoisin kaiken vaan jos kykenisin.

Olo on yksinäinen. Hirvittävän yksinäinen. Ennen elämässä oli niitä vahvoja siteitä ja tärkeitä ihmisiä. Sitten jäin yksin tämän olon kanssa. Syy siihen yksin jäämiseen vaan on tää olo, tää tekee musta ihan toisen ihmisen. Eikä kukaan kykene olemaan tälläisen ihmisen kanssa, jonka sisällä asuu tälläinen olo.

Musta tuntuu joskus sille, että kun tää olo ottaa musta vallan mä en kykene hallitsemaan itseäni. Joskus se kestää vaan minuutteja, lyhyitä hetkiä, joskus taas helvetillisiä viikkoja. Ja kun se olo ottaa musta vallan, mä tukahdun, en kykene enää olemaan rakastettava millään lailla mistään kohtaan. Ainut asia joka saa sen olon pois on viiltäminen. Niin se vaan on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Ollaan viiltämisen kanssa vahvasti rakastuneita ja naimisissa. Niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Elämän hyvinä ja heikkoina hetkinä. Aina valmiina auttamaan. Aina valmiina koskettamaan ja rankaisemaan. Aina valmiina toista varten, sitähän rakkaus on. Mukana hyvissä ja huonoissa hetkissä - huonoissa rankaisemassa, hyvissä jättämässä arpia muistoksi. Kukaan muu ei ole mulle niin hyvä kuin viiltäminen. Viiltämisen kanssa mä olen onnellinen. Me kuulutaan yhteen.
Mietin tän olon lisäks nykyään vaan viiltämistä. Millon saan seuraavan kerran tehdä sen, miten saan itteni lopettamaan, riittääkö nämä viillot, onhan toi varmasti tarpeeksi kaunis, eihän näitä nää kukaan, joudun näyttämään nämä taas, kuka tietää - kuka ei, millä viillän, mistä vuotaa vielä verta, onkohan tässä näin infektio, mistä saan haavaliimaa tai perhosteippejä, mitä jos kaikki menee pieleen, mitä jos terä tylsyy, jos joku yllättää, jos joku kieltää, jos en osaakkaan enää viiltää.

Tuhansia huolia kaiken tämän lisäksi. Ei tämä rakastuminen tähän viiltelyyn huoli tai ongelma ole, enemmänkin pelastus, mutta silti huolettaa koko elämä. Koko paska.


Kun vaan tietäis kuinka elää itsensä kanssa.
Kun vaan tietäis.

huomaamut huomaamut huomaamut huomaamut

Huomaa mut. Minut. Minut tässä näin. Ihan vieressä. Ihan rikki. Katso edes tänne, kurkkaa, katso, katso, katso - katso niin sä näät mut. Näät mut täydellisenä sulle. NÄE MINUT.


Rakastuin. Viilsin. Kadehdin. Viilsin. Rakastuin ja vihasin. Viilsin viilsin viilsin viilsin.

Ja kohta kuolen.

Rehellisesti paha olla.

En oo kyennyt kirjoittamaan. On vaan jotenkin ollut kuukausia jo sellanen paha olo ettei sanat riitä kuvaamaan. Koitan yrittää nyt. Jos vaikka onnistuisin vähän.

Olo on ihan kamala. On niin paha olla, tuntuu siltä että joku kuristaa jatkuvasti niin etten kykene hengittämään, tuntuu siltä kuin joku toinen repis mua joka suuntaan ja siltä että joku yrittäis hukuttaa mut jatkuvasti. Enkä osaa kuvata tätä oloa paremmin. En vaan osaa, en vaan kykene. Ei ehkä sanat riitä.

Elämä on ollut suhteellisen suurta alamäkeä. Joskus luulin että mene huonosti, luulin että se olo joka oli mussa joskus kauan sitten sisällä ei vois muuttua pahemmaksi, mutta olin niin väärässä. En mä silloin tietänyt mistään yhtään mitään.

Yritin parantua joskus loppu vuodesta. Yritin kovaa ja paljon. Sitten mun elämään tupsahti ihminen, samalla ihan helvetin oikea ihminen, samalla niin järkyttävän väärä ihminen. Mä en sillon osannut reagoida oikein, menetin vaan naivisti koko elämäni sille ihmiselle. Sitten se ei halunnutkaan mua ja mä jäin voimattomana vaan seisomaan paikalleni omistamatta enää elämää. Piti alkaa rakentamaan tätä elämää alusta ja taisin jossain kohtaa pilata jotain pahasti, nimittäin nyt tää olo on pahempi kuin koskaan ennen. Joskus tähän oloon riitti se että viilsi vähän, nyt tähän oloon ei auta enää mikään. Ei ainutkaan sana, ei mikään teko, ei mikään. Ja multa loppuu tän olon kanssa keinot ja voimat. On loppunut jo helvetin kauan aikaa sitten.

Oon menettänyt kovin monta rakasta ihmistä. En oo koskaan ollu irti päästämisessä kovin hyvä, en edes nyt kun sitä on tullu treenattua. En vaan kykene unohtamaan. Kai se lisää tätä oloa.

Pelkään olla tän olon kanssa näin yksin. Tekee mieli luovuttaa ja kuolla, antaa vaan periks. Jotenki ajattelin aiemmin että tän on pakko loppua joskus, mutta ei tää lopu. Pahenee vaan. Täytyy vaan luovuttaa. Niin on paljon parempi. Niin ne ihmiset tahtoo, niin tää olo tahtoo.

Enkä mä kaiken lisäks pystyis koskaan elämään itteni kanssa. En koskaan. Vihaan tätä ihmistä, vihaanvihaanvihaanvihaan. Vihaan niin mielettömästi. Kuvottaa, halveksuttaa, inhottaa ja kaikkea muuta.

Päästäkää mut pois tästä ihmisestä.

Mä en jaksa.