Olo on yksinäinen. Hirvittävän yksinäinen. Ennen elämässä oli niitä vahvoja siteitä ja tärkeitä ihmisiä. Sitten jäin yksin tämän olon kanssa. Syy siihen yksin jäämiseen vaan on tää olo, tää tekee musta ihan toisen ihmisen. Eikä kukaan kykene olemaan tälläisen ihmisen kanssa, jonka sisällä asuu tälläinen olo.
Musta tuntuu joskus sille, että kun tää olo ottaa musta vallan mä en kykene hallitsemaan itseäni. Joskus se kestää vaan minuutteja, lyhyitä hetkiä, joskus taas helvetillisiä viikkoja. Ja kun se olo ottaa musta vallan, mä tukahdun, en kykene enää olemaan rakastettava millään lailla mistään kohtaan. Ainut asia joka saa sen olon pois on viiltäminen. Niin se vaan on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Ollaan viiltämisen kanssa vahvasti rakastuneita ja naimisissa. Niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Elämän hyvinä ja heikkoina hetkinä. Aina valmiina auttamaan. Aina valmiina koskettamaan ja rankaisemaan. Aina valmiina toista varten, sitähän rakkaus on. Mukana hyvissä ja huonoissa hetkissä - huonoissa rankaisemassa, hyvissä jättämässä arpia muistoksi. Kukaan muu ei ole mulle niin hyvä kuin viiltäminen. Viiltämisen kanssa mä olen onnellinen. Me kuulutaan yhteen.
Mietin tän olon lisäks nykyään vaan viiltämistä. Millon saan seuraavan kerran tehdä sen, miten saan itteni lopettamaan, riittääkö nämä viillot, onhan toi varmasti tarpeeksi kaunis, eihän näitä nää kukaan, joudun näyttämään nämä taas, kuka tietää - kuka ei, millä viillän, mistä vuotaa vielä verta, onkohan tässä näin infektio, mistä saan haavaliimaa tai perhosteippejä, mitä jos kaikki menee pieleen, mitä jos terä tylsyy, jos joku yllättää, jos joku kieltää, jos en osaakkaan enää viiltää.Tuhansia huolia kaiken tämän lisäksi. Ei tämä rakastuminen tähän viiltelyyn huoli tai ongelma ole, enemmänkin pelastus, mutta silti huolettaa koko elämä. Koko paska.
Kun vaan tietäis kuinka elää itsensä kanssa.
Kun vaan tietäis.
