Se kuinka mun sielu kuoli.
Se Rakkaus johon mä joskus toivoin jääväni valui viime syksynä mun käsistä, enkä saanut siitä enää otetta. Silloin tuntui että maailma tosiaan loppuu. Luulin että kuolen siihen oloon olla ilman sitä toista ihmistä. Mä kun niin luulin kuuluvani siihen elämään sen ihmisen vierelle. Rakastinhan mä silloin. Ja vieläkin ehkä vähän. Se ihminen tappoi mut.
Iltaisin mä itken näissä samoissa lakanoissa joissa mä jouduin nukkumaan silloin siihen aikaan aina vaatteet päällä. Vaatteet päällä, hiukset kiinni ja meikattuna - joka ikinen yö. Etten mä vaan kuvottaisi sitä ihmistä siinä toisella puolella sänkyä. Täytyi pitää peittoa päällä että jos toinen sattuu koskettamaan niin ei tarvitse koskea muhun. Sata kertaa kuulin kuiskauksina kuinka mä kuvotin sitä ihmistä jota rakastin. Sata kertaa. Ehkä miljoona. Mä lopetin silloin aikoinaan laskemisen.
Muista käydä suihkussa yhdessä aina niin että valot on sammuksissa eikä oven välistä pääse valoa. Sielä suihkuhuoneessa toisen ihmisen edessä mun ollessa alasti oli ihan yhtä pimeää kuin mun sielussa siihen aikaan. Itkin aina suihkussa ja häpesin. Häpesin seisoa pimeässä toisen vierellä. Suihkun jälkeen muista laittaa ripsiväriä! Muistathan?
Muistan ne hetket jolloin mä olin kovin surullinen eikä mun satuttaminen kiinnostanut sitä toista ihmistä. Vaikka istuin tunteja huoneessa terä kädessä ja satutin - ei mua edes katsottu. Olis edes nauranut mulle. Jos loukkasin toista sain mä tietenkin lyöntejä ja kuristuksia. Kuulin sanoja sanojen perään. Kuinka mun pitäis kuolla. Kuinka mua häpeää koko saatanan kaupunki omaa äitiä myöten. Ja tosiaan, silti mä rakastin.
Sinä päivänä kun se ihminen pakkas tavaransa ja jätti musta vaan tyhjän kuoren voimattomana itkemään keittiöön en uskonut, että mä ikinä enää nousisin siitä ylös. Mietin edelleen kuinka mä satuin silloin tulemaan suihkussa pelkässä pyyhkeessä ja samaan aikaan se toinen ihminen oli livahtanut takaisin meidän asuntoon. Se töni mut sohvalle istumaan siinä pelkässä pyyhkeessä. Luulin että kuolen siihen häpeään.
Katsoi mua silmiin. Nauroi ja repi pyyhkeen mun päältä. Kiljuin. Itkin ja mä toivoin että kuolen. Anelin anteeksantoa ja itkin. Revin sen saatanan pyyhkeen ympärilleni ja lamaannuin. Koitin kasvattaa muurin siihen mun ja sen ihmisen väliin. Mutta en mä osannut. En osannut varautua siihen että se laittoi mut uudelleen siihen sohvalle istumaan alasti ja nauroi mulle ja ääneen kertoi kuinka kuvotin sitä ja sanoi niitä sanoja joita vihasin. "Kato nyt ittees. Kato kato kato. Etkö sä nää noilla rumilla silmilläs? Täytyykö sut viedä katsomaan?" Ja mä vaan itkin ja koitin kasvattaa kuorta. Peittää itseni. Kysyi mitä mä muka itkin, olihan se nähnyt mut sata kertaa alasti, tiesi kuulemma kuinka ruma mä olin.
Kiskoi mut sohvalta ja riepotti mut kokovartalopeilin eteen alasti ja pakotti seisomaan siinä. Pakotti katsomaan peilistä kuinka saatanan ruma lehmä mä olin ja mä koitin paeta siitä. Lopuksi mä myönsin itekki ääneen kuinka ruma ja kuvottava olin. Kuvotti katsoa itseä siitä peilistä samalla kun se toinen näytti jokaista kohtaa mun vartalossa perätysten ja kertoi kuinka kamala se oli. Itkin. Musta tuntu että mun sielu tais kuolla siihen hetkeen. Mä rakastin sitä ihmistä ja se teki mulle niin.
Hiuksista repien lattialle, löi mahaan ja muistutti kuinka mun kuuluisi kuolla. Lähti eikä enää koskaan palannut siihen asuntoon. Mä taisin olla siinä lattialla kauan. En muista. Viillot ja mustelmat jäi, enkä mä kai koskaan anna anteeksi.
Siitä on puoli vuotta. Ja edelleen mä kannan samoja taakkoja ja itkuja.
Valot on pois suihkussa edelleen vaikka mä olen sielä yksin.
