Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi?

Ei taas tiedä mistä alotan ja minne lopetan. Elämä menee kuperkeikkaa ja oon aivan hukassa itteni kanssa. Oon miettiny että jos jokainen satuttava kokemus vahvistaa niin mun täytyis olla helvetin vahva. Enpä ole. Olisinkin. Jos olis kyky ja usko selviytyä mistä vaan niin aina ei tarvis pelätä että menee rikki. Tai milloin on liikaa.

Tosiaan se rakkaus joka kerran sekotti mut ja paransi mut hajotti kolme viikkoa sitten mut kovemmin kuin mikään muu. Kovemmin kuin Hän.  Kolme vuotta sitä rakkauden sekasotkua Hänen kanssa teki musta heikon ja sitten tuli Niko. Ja se ihminen teki mut ehjäks puolen toista vuoden ajan. Tai niinhän mä luulin. Todellisuudessa mä olin sille ovimatto ja ratkasu helppoon elämään, mutta rakastuneena sitä sokaistuu vissiin ihan täysin. Annoin sen tyhmänä polkee mut maan rakoon ja hajottaa mut kovemmin ku kukaan muu. Sitten mä vaan tulin vihaseks ja katkeraks. Itelleni ehkä eniten ja aloin taas rankasta itteäni. Niin tietysti. Niko tuli onnelliseks jokaisesta viillosta ja siitä kun mä kärsin. Sitten ku se oli imeny kaiken voiman ja elinhalun musta se päättikin ettei se rakasta mua enää. Hylkäs vain. Ja mä luulin tosiaan että mä kuolen. Mutta tuhat laastaria ja aika monta viiltoa myöhemmin mä tajusin että kai mussa on vielä jotain jäljellä tän kaiken saastan alla.

Eniten mua surettaa se, että mä olen nykyään kelpaamattomampi ku koskaan. En osaa enää viiltää. Oon muuttunu niin paljon etten tunnista itteäni. Oon suunnattoman katkera. Elämälle. Itelleni. Ja kaiken lisäks vielä vihaan jokaista ihmistä maailmassa. Ihan jokaista.

Tahtoisin niin kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kelvata ja olla hyvä. 
Tahtoisin niin viiltää.

Rakastan aamua, rakastan iltaa, rakastan sinua aamusta iltaan.

Edellisestä kerrasta on taas aikaa. Elämäkin tässä välissä on muuttunut ihan liikaa. Kirjoittaminen on tuntunu vaikealta, aivan kuin ei olisi mitään kerrottavaa, vaikka todellisuudessa olisi miljoonia asioita. Viimeiset puoli vuotta on tuntunut ettei mikään tunnu miltään ja välillä ehkä siltä että kaikki tuntuu mahdottoman vaikealta. Sanat jää kurkkuun ja sormet ei liiku enää entiseen tahtiin näppäimistöllä.

Kirjoittaminen oli ennen viimeinen henkireikä mulle. Keino jonka avulla mä jaksoin nauraa tässä maailmassa, kun sai sitä tuskaa edes vähän pois. Viiltely oli rangaistusmeneteltä, lahja multa itseltäni itselleni. Kas tässä terä, viillä itseäsi, kelpaat paremmin muille.

Viiltely ja kirjoittaminen jäi. Ai miksikö? No tässä kaikessa pyörremyrskymaailmassa ei ole jäänyt enää sijaa millekkään mikä oli ennen kovin tärkeää mulle.

Kaikki alkoi siitä kai kun mä keväällä menin menettämään sydämeni jollekin, joka ei osannut pitää siitä huolta. Ja taisin silloin elää liiassa toivossa ja menneissä. Uskoin että elämä tulee muuttumaan paremmaksi.


Silloin rakastuin. Toki tuli aiemmin elettyä kepeää elämää ilman ketään. Sitten tuli pieneksi hetkeksi elämään joku joka kirjaimellisesti laittoi koko paskan ihan ylös alaisin. Oli helppo hengittää samaa ilmaa ja mä tunsin itseni kauniiksi. Oli hyvä olla siinä toisen vieressä ja katsoa sitä ja haistaa sen haju. Kuvotin itteeni kovin vähän silloin. Se rakkaus meni ja kovasti koitin sitä korvata. Eipä onnistunut silloin, nyt ehkä oon päässyt yli siitä paljolti ja enää on vaan kaunis muisto niistä ihanista hetkistä. En tahdo päästää kokonaan irti milloinkaan.



Juhannuksilla on tapana muuttaa mun elämä. Hassua, mutta niin se vaan on. Hän tuli silloin eräänä juhannuksena. Se oli upeaa aikaa se, muistan edelleenkin kuinka mä vaan olin siitä onnesta ihan muikeena. Sekin paska on jo selvitetty ja elämässä menty eteenpäin. Luojan kiitos. Enää ei ole Häntä eikä sitä kamalaa kaipuuta.



Mutta niin, juhannuksena joku tulla tupsahti mun elämään. Kaikki se alku oli sekavaa ja mä suhtauduin kerrankin tähän varauksella, mukamas mä olin oppinu jotain. Tuskin, koska taas tuli menetettyä sydän eräälle. Ihan hyvä kai niin. En mä tiedä onko tää ihminen tuossa mun edessä parantanu mua vähän, korjannut jostain kohtaa vai onko tää sellainen kausi. Vaikea sanoo. Viiltely loppui, itsensä satuttamista ei ole enää juuri lainkaan. Ikävä on satuttamista kyllä.


Lopetin koulun, olin asunnoton ja työtön. Sain olla jonkun kanssa josta välitin. Jonkun joka sanoi välittävänsä musta. Mukamas. En tiiä todellakaan kaiken tän jälkeen vieläkään totuutta. Ehkä sitten joskus. Ainakin satutan tota ihmistä kovasti joka ikinen päivä. Sen takia on vaikea olla tässä. Toinen kärsii koska mä oon niin viallinen. Kun tietäisin miten tän sais loppumaan niin lopettaisin tän. Kai tää on vahvuudesta kiinni.

Kaveri menehtyi alkuvuodesta. Joillakin on voimaa lähtee täältä. Joillakin ei. Viime syksynä jälleen piti lähteä täältä, mutta mä hölmö aloin taas uskoo parempaan. Ehei, ei niin käy, ei mikään muutu.

Ystävät on kadonneet, suureksi osaksi mun omasta käytöksestä. Olo on niin voimaton ja oma kunto hävettää niin etten kehtaa näyttäytyä. En pysty elämään. Kovasti mä kaipaan menneitä, viime vuotta kun kaikki oli suht keveästi ja mä pystyin hengittämään. Nyt kaikki on ihan liikaa muuttunu.

Mutta nyt mä tiedän vaan sen että rakastan tuota ihmistä mun edessä ja koitan nyt kovempaa kuin koskaan ennen. Rakastan sitä kuinka se rakastaa mua aivan pyyteettömästi. Joku joka ei anna periksi, kerrankin mun on ihan hyvä olla jossain. Tähän mä jään.


Ehkä mä joskus annan itelleni anteeks.

Ehkä mulla on joskus voimaa lopettaa tää.

Three words, eight letters. I love you.

Aikaa on kulunu taas ikuisuus ja pienen kuoleman verran. Musta ei tuu ulos sanoja, ei sellaisia mitä mä voisin kenellekkään muulle kertoa. Ajatukset pyörii jatkuvasti näissä omissa epäonnistumisissa. Kun mä olen saastainen ja likainen ja kelpaamaton ja kohta mut hylätään. Siinä on ajatuksille sisältöä jo kerrakseen. Itseasiassa aika paljon liikaakin.

Mun elämä meni unelmineen jonnekkin. Äkkiä mä tajusin että kaikki mistä mä olin unelmoinu pikku tytöstä asti valu vaan mun käsistä. Mun unelmista ei oo jäljellä enää. En edes enää muista miltä ne tuntuu vai tuntuuko ne miltään.

Kaikista rikkinäisistä välittämisistä huolimatta löysin sattumalta jotain hienoa. Mutta en mä tiedä onko musta tähän. Mä toivon että musta on olemaan toiselle ihmiselle jotain hyvää, mutta teen aina samat virheet uudelleen. Mä en tiedä mitä tehdä tässäkään asiassa.

Musta tuntuu etten kelpaa. Että en riitä tähän suhteeseen ja mulla ei oo mitään annettavaa. Oon ollu rehellisempi ku koskaan ennen, mutta ei siitäkään taida olla hyötyä.

En enää edes voi viiltää. Ahdistaa useesti jo ajatuskin siitä että en saa viiltää. Oon koittanu selittää että viiltelyn avulla mä kelpaan paremmin ja että oon ansainnu sen kivun, mutta ei toisen ihmisen naivit silmät nää asioita niinku kuuluis.

Mun kuuluis viiltää. Rangaista. Olla itelleni kohtuullinen. Mun kuuluu satuttaa itteeni ja tehdä syviä viiltoja.

Oon niin kamalan vihanen itelleni siitä että oon tällänen. Että oon näin saastanen ja huono. Haukun ja huudan ja kiroan ja pilkkaan toista ihmistä, mutta sitten oon niin heikko ja raukka etten itteeni pysty satuttamaan.



Koko maailma on niin sekasin.
Enkä mä tiedä miten jaksaa.

and you never will be mine

It's a cruel thing you'll never know all the ways I tried
It's a hard thing faking a smile when I feel like I'm falling apart inside

Oon kovin sinisilmäinen ja helppo. Annan sydämeni aina ihan noin vaan, sekunnissa ja sitten ihmettelen taas kun se palautetaan että miksi se on rikki. Niin miksiköhän? Miksi sellainen kiertopalkintosydän nyt ylipäätään voisi olla rikki? Siksi että kukaan ei välitä kuinka sitä kohtelee. Ei haittaa vaikka vähän runnoisikin, tiputtaisi, särkisi, repisi kappaleiksi. Ei sillä ole mitään väliä, koska se sydän ei ole sillä vastaanottajallaan kuitenkaan kuin ihan pienen hetken.

Kuvittelen aina että kyllä tämä ihminen jolle sydämeni nyt anna kohtelee sitä hyvin. Ihan varmasti. Palauttaa ehjänä takaisin tai parhaimmassa tapauksessa ei palauta koskaan. Eikä se koskaan mene niin.
Tukehduttaa. Ahdistaa. On paha olla. Tässä ihmisessä on taas sisällä joku muu. Joku muu joka tekee nää kamaluudet.

En se oo minä. Ihan totta.

olo ja rakkaus

En oikeen tiedä mitä sanoa. Tuntuu että olisi niin paljon erilaisia oloja, niin paljon sanottavaa, mutta sitten sisällä asuu sellainen pimeä ja syvä kohta, joka tukahduttaa kaikki sanat. Sanoisin kaiken vaan jos kykenisin.

Olo on yksinäinen. Hirvittävän yksinäinen. Ennen elämässä oli niitä vahvoja siteitä ja tärkeitä ihmisiä. Sitten jäin yksin tämän olon kanssa. Syy siihen yksin jäämiseen vaan on tää olo, tää tekee musta ihan toisen ihmisen. Eikä kukaan kykene olemaan tälläisen ihmisen kanssa, jonka sisällä asuu tälläinen olo.

Musta tuntuu joskus sille, että kun tää olo ottaa musta vallan mä en kykene hallitsemaan itseäni. Joskus se kestää vaan minuutteja, lyhyitä hetkiä, joskus taas helvetillisiä viikkoja. Ja kun se olo ottaa musta vallan, mä tukahdun, en kykene enää olemaan rakastettava millään lailla mistään kohtaan. Ainut asia joka saa sen olon pois on viiltäminen. Niin se vaan on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Ollaan viiltämisen kanssa vahvasti rakastuneita ja naimisissa. Niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Elämän hyvinä ja heikkoina hetkinä. Aina valmiina auttamaan. Aina valmiina koskettamaan ja rankaisemaan. Aina valmiina toista varten, sitähän rakkaus on. Mukana hyvissä ja huonoissa hetkissä - huonoissa rankaisemassa, hyvissä jättämässä arpia muistoksi. Kukaan muu ei ole mulle niin hyvä kuin viiltäminen. Viiltämisen kanssa mä olen onnellinen. Me kuulutaan yhteen.
Mietin tän olon lisäks nykyään vaan viiltämistä. Millon saan seuraavan kerran tehdä sen, miten saan itteni lopettamaan, riittääkö nämä viillot, onhan toi varmasti tarpeeksi kaunis, eihän näitä nää kukaan, joudun näyttämään nämä taas, kuka tietää - kuka ei, millä viillän, mistä vuotaa vielä verta, onkohan tässä näin infektio, mistä saan haavaliimaa tai perhosteippejä, mitä jos kaikki menee pieleen, mitä jos terä tylsyy, jos joku yllättää, jos joku kieltää, jos en osaakkaan enää viiltää.

Tuhansia huolia kaiken tämän lisäksi. Ei tämä rakastuminen tähän viiltelyyn huoli tai ongelma ole, enemmänkin pelastus, mutta silti huolettaa koko elämä. Koko paska.


Kun vaan tietäis kuinka elää itsensä kanssa.
Kun vaan tietäis.

huomaamut huomaamut huomaamut huomaamut

Huomaa mut. Minut. Minut tässä näin. Ihan vieressä. Ihan rikki. Katso edes tänne, kurkkaa, katso, katso, katso - katso niin sä näät mut. Näät mut täydellisenä sulle. NÄE MINUT.


Rakastuin. Viilsin. Kadehdin. Viilsin. Rakastuin ja vihasin. Viilsin viilsin viilsin viilsin.

Ja kohta kuolen.

Rehellisesti paha olla.

En oo kyennyt kirjoittamaan. On vaan jotenkin ollut kuukausia jo sellanen paha olo ettei sanat riitä kuvaamaan. Koitan yrittää nyt. Jos vaikka onnistuisin vähän.

Olo on ihan kamala. On niin paha olla, tuntuu siltä että joku kuristaa jatkuvasti niin etten kykene hengittämään, tuntuu siltä kuin joku toinen repis mua joka suuntaan ja siltä että joku yrittäis hukuttaa mut jatkuvasti. Enkä osaa kuvata tätä oloa paremmin. En vaan osaa, en vaan kykene. Ei ehkä sanat riitä.

Elämä on ollut suhteellisen suurta alamäkeä. Joskus luulin että mene huonosti, luulin että se olo joka oli mussa joskus kauan sitten sisällä ei vois muuttua pahemmaksi, mutta olin niin väärässä. En mä silloin tietänyt mistään yhtään mitään.

Yritin parantua joskus loppu vuodesta. Yritin kovaa ja paljon. Sitten mun elämään tupsahti ihminen, samalla ihan helvetin oikea ihminen, samalla niin järkyttävän väärä ihminen. Mä en sillon osannut reagoida oikein, menetin vaan naivisti koko elämäni sille ihmiselle. Sitten se ei halunnutkaan mua ja mä jäin voimattomana vaan seisomaan paikalleni omistamatta enää elämää. Piti alkaa rakentamaan tätä elämää alusta ja taisin jossain kohtaa pilata jotain pahasti, nimittäin nyt tää olo on pahempi kuin koskaan ennen. Joskus tähän oloon riitti se että viilsi vähän, nyt tähän oloon ei auta enää mikään. Ei ainutkaan sana, ei mikään teko, ei mikään. Ja multa loppuu tän olon kanssa keinot ja voimat. On loppunut jo helvetin kauan aikaa sitten.

Oon menettänyt kovin monta rakasta ihmistä. En oo koskaan ollu irti päästämisessä kovin hyvä, en edes nyt kun sitä on tullu treenattua. En vaan kykene unohtamaan. Kai se lisää tätä oloa.

Pelkään olla tän olon kanssa näin yksin. Tekee mieli luovuttaa ja kuolla, antaa vaan periks. Jotenki ajattelin aiemmin että tän on pakko loppua joskus, mutta ei tää lopu. Pahenee vaan. Täytyy vaan luovuttaa. Niin on paljon parempi. Niin ne ihmiset tahtoo, niin tää olo tahtoo.

Enkä mä kaiken lisäks pystyis koskaan elämään itteni kanssa. En koskaan. Vihaan tätä ihmistä, vihaanvihaanvihaanvihaan. Vihaan niin mielettömästi. Kuvottaa, halveksuttaa, inhottaa ja kaikkea muuta.

Päästäkää mut pois tästä ihmisestä.

Mä en jaksa.

Etkö sinä lähde minusta koskaan?

nTaas tuli kylmä, tuli talvi ja tuli pimeys. Mä niin ikävöin valoa ja lämmintä vesisadetta. Ja kohta alkaa uusi vuosi ja mä huomaan jälleen, että oon edelleenkin yhtä epäonnistunut ja kelpaamaton kuin aina ennenkin, ja että mun taakkana on edelleenkin ties monettako vuotta se sama olo ja sama heikkous.



Aika vaan kuluu ja jokainen päivä tuntuu yhtä tyhjältä ja jokainen viikko yhtä pitkältä. Ainut asia jota mä odotan on se, että mä unohtaisin vihdoinkin. Unohtaisin vihdoinkin tän surun, inhon, vihan, pettymyksen ja ikävän. Olis maailman upein tunne, kun tajuaisi vihdoinkin että on unohtanut.

Menetin aikoja sitten erään ihmisen. Nyt opettelen taas elämään uudestaan.

Sattuu muuten ihan mielettömän paljon.

Mä en osaa elää

Tasan kuukausi siitä kun kirjoitin viimeeksi. Nyt täytyisi olla jotain sanottavaa, mutta mun olo on aivan tyhjä.

Mä olen alkanut menettää ystäviä vähän kerrassaan tämän olon takia. En jaksa enää välittää siitäkään. Jokin aika sitten itketti paljon kun tajusi että ihmiset vihaa mua sen takia millainen mä olen. Ja ne ei van ymmärrä että en mä tahallaan todellakaan ole tälläinen, en todellakaan ole mä lupaan mä lupaan mä lupaan etten ole. Ne ei tiedä ne ei ymmärrä ja mä en kykene kertomaan kun ne ei ymmärrä.

Mun talossa asuu aina yksinäinen prinsessa, se etsii jostain kotia ja kultaista taivasta, tää kuulostaa hölmöltä mutta sanoin sen kuitenkin.

Jos mä osaisin vaan elää. Jos mä pystyisin.

Tapa minut, kiitos!

Viikko sitten seisoin kaupan kassalla uudet terät kädessä. Mä tuijotin sitä pakettia, ihailin niitä teräviä reunoja ja ahdistuin. Mä päätin mennä ostamaan ne terät, koska mulle tuli olo, että nämä edelliset haavat ei ole tarpeeksi hienoja. Uusilla terillä pitäis lihan aueta paljon syvemmin, niin mä ajattelin. Mä en kuitenkaan kyennyt ostamaan niitä teriä. Tuntu ihan siltä että se nuori tyttö siinä kassallakin näkis mun vaatteiden läpi noi mitättömät arvet. Enkä mä sitten uskaltanutkaan. Ehkä viikonloppuna sitten.

Meinasin äsken poistaa kaikki merkinnät joissa on maininta Hänestä. Mä en kuitenkaan uskaltanut. Alkoi suorastaan ahdistamaan. Jos mä poistan kaikki merkinnät Hänestä, alkaa aivan varmasti tuntua siltä kuin Häntä ei olisi ollut koskaan olemassakaan. Ja kyllä mä haluan Hänet kuitenkin muistaa, haluan muistaa ne hyvät ja huonot kokemukset mitä yhdessä koettiin, mutta en halua kuitenkaan muistaa sitä suurta rakastamisen määrää mitä joskus koin. Sitä kun rakastin niin, että olin valmis tekemään mitä tahansa toisen puolesta.

Mä tajusin jokusen viikko sitten Hänen kanssaan vietetyn päivän jälkeen, että parempi vain päästää irti ja lakata välittämästä (mua ei ainakaan satu läheskään nyt niin paljon kuin ennen kun välitin). Hän teki erittäin selväksi taas sen, että se välittäminen ei ole sellaista Hänen puoleltaan kuin mä haluaisin. Ja vaikka Hän sanoi välittävänsä, musta ei tuntunut oikeastaan miltään, vaikka juuri niitä välittämisen sanoja mä olen jo kauan kinunnut. Ja sitten kun mä ne saan, ei tunnu miltään. Parempi kai näin.

Kyllä mua edelleen sattuu vähän.

Oikeastaan mun olo on kovin väsynyt. Mulla on vaan niin paha olla. Sitä oloa on niin kovin vaikea vaikea pukea sanoiksi.


Mä en jaksa elää tän olon kanssa yksin.



Mä haluan pois täältä.