Tästä hetkestä puutut vain sinä

Anna minulle taivas tuohon sängyn toiselle laidalle,
taivas, joka näyttäisi ihmiseltä. Ole minulle tämä maailma ja enemmänkin.
Ole totta. Kerro minulle missä alan minä, mihin sinä loput.

Luulin jo aikaa sitten jättäneeni sinut menneisyyteen.

Silloin me ajateltiin

Antaa auringon laskea, sinisen taivaan valua päällemme niin että varjot pitenevät. Mitä sä näet tuossa tulessa? Ota vain, tuo minullekin.
Olematon käsi olallani, lohdutuksen henkäys. Se joku joka sinua satuttaa on ikävä ihminen. Suljet silmäsi ja jätät minut ulkopuolelle. Käyn läpi kuluneen menneisyyden.

Sinä olet kaunis. Sinun syntisikin ovat kauniita.

Sitten

Kahvipöydän ääreen jumiutunut rakkaus, luen päivän lehden kannesta kanteen.
Odotan että sinä istahdat vastatusten. Toivotat aamun tervetulleeksi.
Kaakaomukiin hukkunut ikuisuus kuiskii korvaani; älä unohda häntä. Minä yritän unohtaa sinut siihen vastatusten. Minä yritän unohtaa sinut. Kahvin. Ja maastokuvion sinun ihollasi.

Anna minun auttaa, halataan, mene sinä vain, minä jatkan tästä.

Kuinka kauan joutuu toista odottamaan?
Siitä ei puhuta, (rakkaudesta kai) tai sitten puhutaan liikaa, mutta minä en ole koskaan
ymmärtänyt sitä. Ellei unettomilla öillä ja ikuisella kaipuulla ole jotain tekemistä
rakkauden kanssa.

Vuori ilman minua. Lumikengät ilman minua. Matkat ilman minua. Minua ilman on sinun joka sekuntisi. Aamut, illat, yöt, päivät. Ja minä voisin silti kuolla sinun tähden.