So afraid.

En tiedä mitä tehdä. Viimeiset kolme päivää on ollu kamalaa taistelua itseään vastaan, viillänkö vai enkö. Tietysti sorruin pitkän itkun jälkeen. En ymmärrä mistä tää olo on tullu, koko tämä viikko ollut ihan kamalaa. Aina vaan itkemistä ja ahdistusta.

Hän kävi täällä eilen. Mun sydän hakkas kuutta miljoonaa kun tajusin että Hän on tuolla pihalla ja kohta tulossa sisään. Me ei juteltu paljoa, kunhan kävi vaan äkkiä täällä. Se oli mulle taas koko elämä.

Sattuu aivan helvetisti. En muista milloin olis tuntunu tältä. Jokainen minuutti on kamalaa ahdistusta ja tätä oloa. En edes osaa pukea tätä sanoiks, ja vaikka osaisinkin, ei kukaan auttais silti. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos kerron ihmisille joista välitän tästä mun olosta, jonkun on pakko osata auttaa jossain vaiheessa. Nyt tuntuu paljon selkeämmältä - ei kukaan osaa auttaa. Ei kukaan. Eikä kukaan saa tätä loppumaan. Eikä kukaan halua auttaa.

Haluaisin niin kovasti riittää eräälle ihmiselle. Kelvata, olla sellainen joka voi kuulua elämään. Mutta mä en kelpaa sille ihmiselle. Ja jos se ei ole sitä vielä tajunnut että oon näin viallinen, se tajuaa sen kohta ja sitten se lähtee. Ja sitten mä vihaan itseäni vielä enemmän. Pelkään joka minuutti.

Ystävä sanoi että se näkee, että mulla ei oo kaikki hyvin, että en mä tekis näin itselleni muuten.
Kyllä mä ehkä tekisin.



Kaikki on ihan hyvin.