kuolessamme olemme tasa-arvoista porukkaa

Jotenkin tuntuu että olisin tyhjä. Tuntuu siltä kuin se kaikki tuska olis hävinny johonkin. Ettei sitä olis. Kyllä se aivan varmasti on jossain piilossa, koska en muuten viiltäisi jatkuvasti. Haluan en pahan olon takaisin, että tuntisin edes jotain.

Eilen tajusin ensimmäisen kerran koskaan, että vaikka mun silmissä jokainen viilto näyttää kovin mitättömältä, ne oikeasti ovat aika isoja. Eivät suuruudeltaan, mutta sielultaan. Tajusin myös sen kuinka rumia ne ovat. Pienenä ryppäänä sikin sokin. Päällekkäin. Sivuttain. Kaikin päin. Löytyypä siitä Hänen nimikirjaimensakkin. Kun se ei parantunut, viilsin sen päälle niin, ettei sitä enää erota. Hyvä niin.

Vaikka enää sitä tuskaa ei ole tuntunut päiviin, tekee silti mieli kuolla. Sellainen kevytajatus jatkuvasti. Voisin lähteä täältä.

Vihaan itseäni joka päivä enemmän, mitä lähemmäksi päästän jonkun ihmisen. Viime päivinä mä olenkin vaan ollut välittämättä mistään peloista, ja antanut vaan ihmisen tulla lähelle. Tekisi mieli työntää se ihminen pois, koska jossain vaiheessa se satuttaa ja hylkää mut kuitenkin. Ja sitten jään taas yksin.

Voimaton olo. Kipeä olo. Väsynyt. Ahdistunut.

Älä jätä mua.
Vihaan itseäni kun en kelpaa sulle.
Kun en riitä.



En jaksa enää.