Mä olen niin kamalan väsynyt. Elämään. Niin kamalan väsynyt olemaan viallinen.
Mä en halua elää enää. Edes päivääkään. Haluaisin jokainen minuutti pois täältä. Olisin valmis luopumaan tästä elämästä ja päästämään irti. Mä en vaan saa. Ystävät sanoo, että jos mä lähden, nekin lähtee. Nauran aina, kovin suloista ja söpöä, huomaavaistakin, mutta ei niistä kukaan oikeasti lähtisi. Ei kukaan. Ystävä sanoo, etten saa jättää sitä tänne yksin, ettei se muka pärjää ilman mua. Haluaisin lähteä, mutta en halua jättää tänne niitä harvoja ihmisiä suremaan. Vaikka se suru menee kyllä pois, mutta hetken ajan se on ihan kamalaa. Enkä tahdo sitä kenellekkään.
Mä olen niin helvetin viallinen, etten kelpaa kenenkään elämään. Oon aina kuulemma niin ilkeä, niin kamala, niin... niin kamalan kelpaamaton. Ja ihan oikeasti mä yritän. Yritän että kelpaisin, että mä edes kelpaisin jonkun elämään edes hetkeksi. Ihan hetki vaan riittäis.
Välitän ihan kamalasti kahdesta ihmisestä. Ja en kelpaa niistä toiselle. En sitten yhtään. Eipä ole edes ihme.
En jaksa.
ps oon huono viiltämään
pps Äiti, tervetuloa mun blogiin.
