Haluaisin kuolla, vaikka olo on suhteellisen onnellinen. Tai ei onnellinen, mutta ihan hyvä. Se on aika paljon tässä elämässä, että on edes jotenkin hyvä.
Mä olen päästänyt Hänestä jo irti. En kokonaan, mutta aika paljon. Mietin silti päivittäin meitä ja yhteisiä muistoja, mutta ne ei koske läheskään niin paljon kuin ennen. Nään Hänet kyllä maanantaina, että saa nähdä silloin hajoanko taas palasiksi Hänen edessään. En jotenkin vaan kestä sitä katsetta. Se katse on jotenkin kovin kaipaava ja anova, rakastavakin, mutta siitä puuttuu se jokin. Viimeksi meillä oli upeaa kahdestaan. Tällä kertaa ei varmasti ole.
Maanantaina siis reissuun Hänen luokseen. Tai ei Hänen luokseen, mutta samaan hetkeen. Tuntuu jo pahalta nyt, mä en tahtois nähdä. En kestä sitä, että kun menen sinne, Hän sulkee mut kuitenkin pois ja kieltää kaiken tapahtuneen. Kieltää että me koskaan syleiltiin toisiamme ja itkettiin yhdessä. Kieltää senkin että sanoi välittävänsä musta. Se koskee ihan liikaa.
Piti tänään mennä Sauna Open Airiin. No en mennyt, sanoin olevani kipeä. Oikeasti mä olen vain niin kamalan rikki. Ahdistaa jatkuvasti. Tekee mieli kuolla. En uskonut että mä olisin selvinnyt siitä reissusta, monen tunnin esittämisestä. Mä vihaan tilanteita, joista ei pääse pakenemaan. Sielä mä olisin ollut niin sidoksissa muihin, että jos vaikka olisi tullut ahdistus, en olis päässy viiltämään. Joten parempi itkeä kotona yksin.
Eräästä ihmisestä mä en pysty nyt sanomaan mitään. Pitäisi, mutten pysty. Tuntuu siltä etten mä koskaan kelpaa enkä riitä vaikka tekisin mitä. Odotan nyt vain, että se ihminen hylkää mut kaikkien mun vikojen takia.
Enkä mä pysty elämään näin.
