Se kelpaamattomuus tuntuu niin pahalle välillä, että tänäänäkin musta tuntu kuin mun askeleet ois vaan lentäny kotiin suoraan viiltämään. Että jokainen asia jolla voi satuttaa huusi mun nimeä ja käski rangaista. Tällä kertaa kun mä satutin itseäni niin mä en itkenyt. Päätin että mä en rn ole niiden itkujen arvoinen. Ne itkee joilla on paha olla ja ne satuttaa, mä en saa itkeä koska mä rankaisen vaan itseäni. Tuntuu taas että iholla on sata miljoonaa kertaa saastaa ja se lähtee vaan pois satuttamalla.
Kovasti haluaisin sanoa jotain, mutta musta tuntuu etten taida löytää oikeita sanoja. En mä tiedä mitä sanoa ihmiselle jolle ei kelpaa. Pyytää anteeksi ja toivoa ettei se olisi kovin vihainen tälläisestä kelpaamattomuudesta? Halusin kovasti nähdäkin sen. Sanoa jotain niin että asiat olis hyvin, mutta ei mun pieneen mieleen taida mahtua se ajatus että menetetty mikä menetetty. Just tän takia mä pelkään niin välittämistä. Miksei helvetti tajua ettei ole kenenkään arvoinen?
Mun ajatukset lentelee joka suuntaan, toinen ääni käskee satuttamaan, toinen käskee unohtaa kaiken, täytyis lähteä tästä maailmasta, mene ja puhu sille, anna aikaa ja älä ikinä päästä ketään milliäkään lähelles. IKINÄ. Vittu mitä saatanan paskaa.
Tuun ja puhun jos sä tahot.
Ja jos ne oikeat sanat vaan löytyis.
