Sulle voisin antaa kaiken. Kaiken maallisen ja maanalaisen.

Miks miks miks aina täytyy muistaa kuinka olematon on? Miksei tässä saatanan maailmassa oo yhtäkään joka käsittäis miltä tuntuu kun sielu on niin rikki ettei pysty olemaan, rakastamaan saati hengittämään. Hengittämään samaa ilmaa jonkun toisen kanssa.  

Jäin siihen missä näin mä sut
en tällaiseen oo uskonut

Pelottaa aivan mielettömästi välittää toisesta ihmisestä. Siksi mä koitankin olla välittämättä. Joskus tosin lipsun ja annan taas pienen osan itestäni sille välittämiselle. En uskalla kertoa, paljastaa että hei, sun kanssa tässä on ihan hyvä olla. Enkä kehtaakkaan, tiedänhän mä kuinka arvoton mä olen ja kelpaamaton kenenkään elämään. Mutta kyllä kai joskus saa hairahtua vähän toivomaan. 

En tiedä kuinka mä voisin joskus olla jonkun toisen ihmisen arvoinen, en mä tahdo kuitenkaan olla yksin. Tahtoisin niin kovasti välittää toisesta.

 

Mut susta taistelen
periks anna en
Täs oon ja tähän jään
sust kiinni pitämään

Tuntuu pahalle kun ei kelpaa. Mäpä en kykene siihen mihin ne muut kykenee, oon niin huono että en uskalla mennä paikkoihin missä ihmiset näkee mut kelpaamattomuuden. Pelkään kaupassa ja ulkona - aivan sama missä,aina sitä, että joku tulee ja puristaa tiukasti olkapäästä - kuiskaa ettei mun arvoiset kelpaa olemaan täällä. Että mun paikka on kotona ja sitten kun mä oon tarpeeks itseäni rankaissut niin saatan jopa uskaltaa kulkea kadulla. 

En sillalle jää seisomaan
reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät
niin hirtän itseni patteriin

Sinä päivänä kun mä kelpaan lupaan olla maailman paras sille toiselle ihmiselle. Lupaan antaa anteeksi kaiken. Lupaan olla koskaan suuttumatta tai loukkaamatta. Lupaan koittaa kelvata enemmän kuin ikinä ennen. Kunhan saan vaan olla siinä.

Nyt vaan riittäisi jos joku sanoisi että saisin olla siinä vieressä, kiire ei ole mihinkään ja ihan hyvä on näin. Että kelpaan näin, aina ei tarvitse huolehtia ja että seisoo siinä mun vieressä kun mä ne jaksa.

Vihaan näitä kiputiloja ja sitä että oon taas alkanut välittämään jostain ihmisestä.

mä lupaan suudella sun kipeitä kohtia

Mä katosin. Katosin kai johonkin tähän kipuun ja oloon, koska en enää tiedä mikä näistä ajatuksista on mun omia ja mikä tulee tästä olosta. Niitä samoja perkeleitä huutelee mun päässä päivästä toiseen ja muistuttaa siitä kuinka mä en kelpaa. 
Hei Nita, sä et kelpaa tähän maailmaan. Älä hassuttele, tämä ei ole sun paikkas.

Mä istuin tänäänkin tunnin pimeässä suihkussa terän kanssa ja mietin miksen mä pysty satuttamaan. Miksei musta enää ole siihen? Hävettää. Hävettää kun ei kykene viiltämään ja hävettää kun haluaa viiltää. Miten mä rankasen oikeen sitte itseäni? Tää kelpaamattomuus täytyy saada jotenkin pois.

Pieni valo on mun elämässä. Pelottaa että jos musta tuntuu ihan hyvälle olla jonkun kanssa oma itseni niin sekin sanoo tietenkin jossain vaiheessa, että hei sä et kelpaa mulle. Tietenkään en kelpaa, mutta mä haluaisin kovasti kelvata.

Ota mut siihen ja anna mun olla siinä.
Mä niin pidän susta.

jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut

Se kuinka mun sielu kuoli.


Se Rakkaus johon mä joskus toivoin jääväni valui viime syksynä mun käsistä, enkä saanut siitä enää otetta. Silloin tuntui että maailma tosiaan loppuu. Luulin että kuolen siihen oloon olla ilman sitä toista ihmistä. Mä kun niin luulin kuuluvani siihen elämään sen ihmisen vierelle. Rakastinhan mä silloin. Ja vieläkin ehkä vähän. Se ihminen tappoi mut.

Iltaisin mä itken näissä samoissa lakanoissa joissa mä jouduin nukkumaan silloin siihen aikaan aina vaatteet päällä. Vaatteet päällä, hiukset kiinni ja meikattuna - joka ikinen yö. Etten mä vaan kuvottaisi sitä ihmistä siinä toisella puolella sänkyä. Täytyi pitää peittoa päällä että jos toinen sattuu koskettamaan niin ei tarvitse koskea muhun. Sata kertaa kuulin kuiskauksina kuinka mä kuvotin sitä ihmistä jota rakastin. Sata kertaa. Ehkä miljoona. Mä lopetin silloin aikoinaan laskemisen.

Muista käydä suihkussa yhdessä aina niin että valot on sammuksissa eikä oven välistä pääse valoa. Sielä suihkuhuoneessa toisen ihmisen edessä mun ollessa alasti oli ihan yhtä pimeää kuin mun sielussa siihen aikaan. Itkin aina suihkussa ja häpesin. Häpesin seisoa pimeässä toisen vierellä. Suihkun jälkeen muista laittaa ripsiväriä! Muistathan?

Muistan ne hetket jolloin mä olin kovin surullinen eikä mun satuttaminen kiinnostanut sitä toista ihmistä. Vaikka istuin tunteja huoneessa terä kädessä ja satutin - ei mua edes katsottu. Olis edes nauranut mulle. Jos loukkasin toista sain mä tietenkin lyöntejä ja kuristuksia. Kuulin sanoja sanojen perään. Kuinka mun pitäis kuolla. Kuinka mua häpeää koko saatanan kaupunki omaa äitiä myöten. Ja tosiaan, silti mä rakastin.

Sinä päivänä kun se ihminen pakkas tavaransa ja jätti musta vaan tyhjän kuoren voimattomana itkemään keittiöön en uskonut, että mä ikinä enää nousisin siitä ylös. Mietin edelleen kuinka mä satuin silloin tulemaan suihkussa pelkässä pyyhkeessä ja samaan aikaan se toinen ihminen oli livahtanut takaisin meidän asuntoon. Se töni mut sohvalle istumaan siinä pelkässä pyyhkeessä. Luulin että kuolen siihen häpeään.

Katsoi mua silmiin. Nauroi ja repi pyyhkeen mun päältä. Kiljuin. Itkin ja mä toivoin että kuolen. Anelin anteeksantoa ja itkin. Revin sen saatanan pyyhkeen ympärilleni ja lamaannuin. Koitin kasvattaa muurin siihen mun ja sen ihmisen väliin. Mutta en mä osannut. En osannut varautua siihen että se laittoi mut uudelleen siihen sohvalle istumaan alasti ja nauroi mulle ja ääneen kertoi kuinka kuvotin sitä ja sanoi niitä sanoja joita vihasin. "Kato nyt ittees. Kato kato kato. Etkö sä nää noilla rumilla silmilläs? Täytyykö sut viedä katsomaan?" Ja mä vaan itkin ja koitin kasvattaa kuorta. Peittää itseni. Kysyi mitä mä muka itkin, olihan se nähnyt mut sata kertaa alasti, tiesi kuulemma kuinka ruma mä olin.

Kiskoi mut sohvalta ja riepotti mut kokovartalopeilin eteen alasti ja pakotti seisomaan siinä. Pakotti katsomaan peilistä kuinka saatanan ruma lehmä mä olin ja mä koitin paeta siitä. Lopuksi mä myönsin itekki ääneen kuinka ruma ja kuvottava olin. Kuvotti katsoa itseä siitä peilistä samalla kun se toinen näytti jokaista kohtaa mun vartalossa perätysten ja kertoi kuinka kamala se oli. Itkin. Musta tuntu että mun sielu tais kuolla siihen hetkeen. Mä rakastin sitä ihmistä ja se teki mulle niin.

Hiuksista repien lattialle, löi mahaan ja muistutti kuinka mun kuuluisi kuolla. Lähti eikä enää koskaan palannut siihen asuntoon. Mä taisin olla siinä lattialla kauan. En muista. Viillot ja mustelmat jäi, enkä mä kai koskaan anna anteeksi.

Siitä on puoli vuotta. Ja edelleen mä kannan samoja taakkoja ja itkuja.


Valot on pois suihkussa edelleen vaikka mä olen sielä yksin.

Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi?

Ei taas tiedä mistä alotan ja minne lopetan. Elämä menee kuperkeikkaa ja oon aivan hukassa itteni kanssa. Oon miettiny että jos jokainen satuttava kokemus vahvistaa niin mun täytyis olla helvetin vahva. Enpä ole. Olisinkin. Jos olis kyky ja usko selviytyä mistä vaan niin aina ei tarvis pelätä että menee rikki. Tai milloin on liikaa.

Tosiaan se rakkaus joka kerran sekotti mut ja paransi mut hajotti kolme viikkoa sitten mut kovemmin kuin mikään muu. Kovemmin kuin Hän.  Kolme vuotta sitä rakkauden sekasotkua Hänen kanssa teki musta heikon ja sitten tuli Niko. Ja se ihminen teki mut ehjäks puolen toista vuoden ajan. Tai niinhän mä luulin. Todellisuudessa mä olin sille ovimatto ja ratkasu helppoon elämään, mutta rakastuneena sitä sokaistuu vissiin ihan täysin. Annoin sen tyhmänä polkee mut maan rakoon ja hajottaa mut kovemmin ku kukaan muu. Sitten mä vaan tulin vihaseks ja katkeraks. Itelleni ehkä eniten ja aloin taas rankasta itteäni. Niin tietysti. Niko tuli onnelliseks jokaisesta viillosta ja siitä kun mä kärsin. Sitten ku se oli imeny kaiken voiman ja elinhalun musta se päättikin ettei se rakasta mua enää. Hylkäs vain. Ja mä luulin tosiaan että mä kuolen. Mutta tuhat laastaria ja aika monta viiltoa myöhemmin mä tajusin että kai mussa on vielä jotain jäljellä tän kaiken saastan alla.

Eniten mua surettaa se, että mä olen nykyään kelpaamattomampi ku koskaan. En osaa enää viiltää. Oon muuttunu niin paljon etten tunnista itteäni. Oon suunnattoman katkera. Elämälle. Itelleni. Ja kaiken lisäks vielä vihaan jokaista ihmistä maailmassa. Ihan jokaista.

Tahtoisin niin kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kelvata ja olla hyvä. 
Tahtoisin niin viiltää.

Rakastan aamua, rakastan iltaa, rakastan sinua aamusta iltaan.

Edellisestä kerrasta on taas aikaa. Elämäkin tässä välissä on muuttunut ihan liikaa. Kirjoittaminen on tuntunu vaikealta, aivan kuin ei olisi mitään kerrottavaa, vaikka todellisuudessa olisi miljoonia asioita. Viimeiset puoli vuotta on tuntunut ettei mikään tunnu miltään ja välillä ehkä siltä että kaikki tuntuu mahdottoman vaikealta. Sanat jää kurkkuun ja sormet ei liiku enää entiseen tahtiin näppäimistöllä.

Kirjoittaminen oli ennen viimeinen henkireikä mulle. Keino jonka avulla mä jaksoin nauraa tässä maailmassa, kun sai sitä tuskaa edes vähän pois. Viiltely oli rangaistusmeneteltä, lahja multa itseltäni itselleni. Kas tässä terä, viillä itseäsi, kelpaat paremmin muille.

Viiltely ja kirjoittaminen jäi. Ai miksikö? No tässä kaikessa pyörremyrskymaailmassa ei ole jäänyt enää sijaa millekkään mikä oli ennen kovin tärkeää mulle.

Kaikki alkoi siitä kai kun mä keväällä menin menettämään sydämeni jollekin, joka ei osannut pitää siitä huolta. Ja taisin silloin elää liiassa toivossa ja menneissä. Uskoin että elämä tulee muuttumaan paremmaksi.


Silloin rakastuin. Toki tuli aiemmin elettyä kepeää elämää ilman ketään. Sitten tuli pieneksi hetkeksi elämään joku joka kirjaimellisesti laittoi koko paskan ihan ylös alaisin. Oli helppo hengittää samaa ilmaa ja mä tunsin itseni kauniiksi. Oli hyvä olla siinä toisen vieressä ja katsoa sitä ja haistaa sen haju. Kuvotin itteeni kovin vähän silloin. Se rakkaus meni ja kovasti koitin sitä korvata. Eipä onnistunut silloin, nyt ehkä oon päässyt yli siitä paljolti ja enää on vaan kaunis muisto niistä ihanista hetkistä. En tahdo päästää kokonaan irti milloinkaan.



Juhannuksilla on tapana muuttaa mun elämä. Hassua, mutta niin se vaan on. Hän tuli silloin eräänä juhannuksena. Se oli upeaa aikaa se, muistan edelleenkin kuinka mä vaan olin siitä onnesta ihan muikeena. Sekin paska on jo selvitetty ja elämässä menty eteenpäin. Luojan kiitos. Enää ei ole Häntä eikä sitä kamalaa kaipuuta.



Mutta niin, juhannuksena joku tulla tupsahti mun elämään. Kaikki se alku oli sekavaa ja mä suhtauduin kerrankin tähän varauksella, mukamas mä olin oppinu jotain. Tuskin, koska taas tuli menetettyä sydän eräälle. Ihan hyvä kai niin. En mä tiedä onko tää ihminen tuossa mun edessä parantanu mua vähän, korjannut jostain kohtaa vai onko tää sellainen kausi. Vaikea sanoo. Viiltely loppui, itsensä satuttamista ei ole enää juuri lainkaan. Ikävä on satuttamista kyllä.


Lopetin koulun, olin asunnoton ja työtön. Sain olla jonkun kanssa josta välitin. Jonkun joka sanoi välittävänsä musta. Mukamas. En tiiä todellakaan kaiken tän jälkeen vieläkään totuutta. Ehkä sitten joskus. Ainakin satutan tota ihmistä kovasti joka ikinen päivä. Sen takia on vaikea olla tässä. Toinen kärsii koska mä oon niin viallinen. Kun tietäisin miten tän sais loppumaan niin lopettaisin tän. Kai tää on vahvuudesta kiinni.

Kaveri menehtyi alkuvuodesta. Joillakin on voimaa lähtee täältä. Joillakin ei. Viime syksynä jälleen piti lähteä täältä, mutta mä hölmö aloin taas uskoo parempaan. Ehei, ei niin käy, ei mikään muutu.

Ystävät on kadonneet, suureksi osaksi mun omasta käytöksestä. Olo on niin voimaton ja oma kunto hävettää niin etten kehtaa näyttäytyä. En pysty elämään. Kovasti mä kaipaan menneitä, viime vuotta kun kaikki oli suht keveästi ja mä pystyin hengittämään. Nyt kaikki on ihan liikaa muuttunu.

Mutta nyt mä tiedän vaan sen että rakastan tuota ihmistä mun edessä ja koitan nyt kovempaa kuin koskaan ennen. Rakastan sitä kuinka se rakastaa mua aivan pyyteettömästi. Joku joka ei anna periksi, kerrankin mun on ihan hyvä olla jossain. Tähän mä jään.


Ehkä mä joskus annan itelleni anteeks.

Ehkä mulla on joskus voimaa lopettaa tää.

Three words, eight letters. I love you.

Aikaa on kulunu taas ikuisuus ja pienen kuoleman verran. Musta ei tuu ulos sanoja, ei sellaisia mitä mä voisin kenellekkään muulle kertoa. Ajatukset pyörii jatkuvasti näissä omissa epäonnistumisissa. Kun mä olen saastainen ja likainen ja kelpaamaton ja kohta mut hylätään. Siinä on ajatuksille sisältöä jo kerrakseen. Itseasiassa aika paljon liikaakin.

Mun elämä meni unelmineen jonnekkin. Äkkiä mä tajusin että kaikki mistä mä olin unelmoinu pikku tytöstä asti valu vaan mun käsistä. Mun unelmista ei oo jäljellä enää. En edes enää muista miltä ne tuntuu vai tuntuuko ne miltään.

Kaikista rikkinäisistä välittämisistä huolimatta löysin sattumalta jotain hienoa. Mutta en mä tiedä onko musta tähän. Mä toivon että musta on olemaan toiselle ihmiselle jotain hyvää, mutta teen aina samat virheet uudelleen. Mä en tiedä mitä tehdä tässäkään asiassa.

Musta tuntuu etten kelpaa. Että en riitä tähän suhteeseen ja mulla ei oo mitään annettavaa. Oon ollu rehellisempi ku koskaan ennen, mutta ei siitäkään taida olla hyötyä.

En enää edes voi viiltää. Ahdistaa useesti jo ajatuskin siitä että en saa viiltää. Oon koittanu selittää että viiltelyn avulla mä kelpaan paremmin ja että oon ansainnu sen kivun, mutta ei toisen ihmisen naivit silmät nää asioita niinku kuuluis.

Mun kuuluis viiltää. Rangaista. Olla itelleni kohtuullinen. Mun kuuluu satuttaa itteeni ja tehdä syviä viiltoja.

Oon niin kamalan vihanen itelleni siitä että oon tällänen. Että oon näin saastanen ja huono. Haukun ja huudan ja kiroan ja pilkkaan toista ihmistä, mutta sitten oon niin heikko ja raukka etten itteeni pysty satuttamaan.



Koko maailma on niin sekasin.
Enkä mä tiedä miten jaksaa.

and you never will be mine

It's a cruel thing you'll never know all the ways I tried
It's a hard thing faking a smile when I feel like I'm falling apart inside

Oon kovin sinisilmäinen ja helppo. Annan sydämeni aina ihan noin vaan, sekunnissa ja sitten ihmettelen taas kun se palautetaan että miksi se on rikki. Niin miksiköhän? Miksi sellainen kiertopalkintosydän nyt ylipäätään voisi olla rikki? Siksi että kukaan ei välitä kuinka sitä kohtelee. Ei haittaa vaikka vähän runnoisikin, tiputtaisi, särkisi, repisi kappaleiksi. Ei sillä ole mitään väliä, koska se sydän ei ole sillä vastaanottajallaan kuitenkaan kuin ihan pienen hetken.

Kuvittelen aina että kyllä tämä ihminen jolle sydämeni nyt anna kohtelee sitä hyvin. Ihan varmasti. Palauttaa ehjänä takaisin tai parhaimmassa tapauksessa ei palauta koskaan. Eikä se koskaan mene niin.
Tukehduttaa. Ahdistaa. On paha olla. Tässä ihmisessä on taas sisällä joku muu. Joku muu joka tekee nää kamaluudet.

En se oo minä. Ihan totta.

olo ja rakkaus

En oikeen tiedä mitä sanoa. Tuntuu että olisi niin paljon erilaisia oloja, niin paljon sanottavaa, mutta sitten sisällä asuu sellainen pimeä ja syvä kohta, joka tukahduttaa kaikki sanat. Sanoisin kaiken vaan jos kykenisin.

Olo on yksinäinen. Hirvittävän yksinäinen. Ennen elämässä oli niitä vahvoja siteitä ja tärkeitä ihmisiä. Sitten jäin yksin tämän olon kanssa. Syy siihen yksin jäämiseen vaan on tää olo, tää tekee musta ihan toisen ihmisen. Eikä kukaan kykene olemaan tälläisen ihmisen kanssa, jonka sisällä asuu tälläinen olo.

Musta tuntuu joskus sille, että kun tää olo ottaa musta vallan mä en kykene hallitsemaan itseäni. Joskus se kestää vaan minuutteja, lyhyitä hetkiä, joskus taas helvetillisiä viikkoja. Ja kun se olo ottaa musta vallan, mä tukahdun, en kykene enää olemaan rakastettava millään lailla mistään kohtaan. Ainut asia joka saa sen olon pois on viiltäminen. Niin se vaan on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Ollaan viiltämisen kanssa vahvasti rakastuneita ja naimisissa. Niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Elämän hyvinä ja heikkoina hetkinä. Aina valmiina auttamaan. Aina valmiina koskettamaan ja rankaisemaan. Aina valmiina toista varten, sitähän rakkaus on. Mukana hyvissä ja huonoissa hetkissä - huonoissa rankaisemassa, hyvissä jättämässä arpia muistoksi. Kukaan muu ei ole mulle niin hyvä kuin viiltäminen. Viiltämisen kanssa mä olen onnellinen. Me kuulutaan yhteen.
Mietin tän olon lisäks nykyään vaan viiltämistä. Millon saan seuraavan kerran tehdä sen, miten saan itteni lopettamaan, riittääkö nämä viillot, onhan toi varmasti tarpeeksi kaunis, eihän näitä nää kukaan, joudun näyttämään nämä taas, kuka tietää - kuka ei, millä viillän, mistä vuotaa vielä verta, onkohan tässä näin infektio, mistä saan haavaliimaa tai perhosteippejä, mitä jos kaikki menee pieleen, mitä jos terä tylsyy, jos joku yllättää, jos joku kieltää, jos en osaakkaan enää viiltää.

Tuhansia huolia kaiken tämän lisäksi. Ei tämä rakastuminen tähän viiltelyyn huoli tai ongelma ole, enemmänkin pelastus, mutta silti huolettaa koko elämä. Koko paska.


Kun vaan tietäis kuinka elää itsensä kanssa.
Kun vaan tietäis.

huomaamut huomaamut huomaamut huomaamut

Huomaa mut. Minut. Minut tässä näin. Ihan vieressä. Ihan rikki. Katso edes tänne, kurkkaa, katso, katso, katso - katso niin sä näät mut. Näät mut täydellisenä sulle. NÄE MINUT.


Rakastuin. Viilsin. Kadehdin. Viilsin. Rakastuin ja vihasin. Viilsin viilsin viilsin viilsin.

Ja kohta kuolen.

Rehellisesti paha olla.

En oo kyennyt kirjoittamaan. On vaan jotenkin ollut kuukausia jo sellanen paha olo ettei sanat riitä kuvaamaan. Koitan yrittää nyt. Jos vaikka onnistuisin vähän.

Olo on ihan kamala. On niin paha olla, tuntuu siltä että joku kuristaa jatkuvasti niin etten kykene hengittämään, tuntuu siltä kuin joku toinen repis mua joka suuntaan ja siltä että joku yrittäis hukuttaa mut jatkuvasti. Enkä osaa kuvata tätä oloa paremmin. En vaan osaa, en vaan kykene. Ei ehkä sanat riitä.

Elämä on ollut suhteellisen suurta alamäkeä. Joskus luulin että mene huonosti, luulin että se olo joka oli mussa joskus kauan sitten sisällä ei vois muuttua pahemmaksi, mutta olin niin väärässä. En mä silloin tietänyt mistään yhtään mitään.

Yritin parantua joskus loppu vuodesta. Yritin kovaa ja paljon. Sitten mun elämään tupsahti ihminen, samalla ihan helvetin oikea ihminen, samalla niin järkyttävän väärä ihminen. Mä en sillon osannut reagoida oikein, menetin vaan naivisti koko elämäni sille ihmiselle. Sitten se ei halunnutkaan mua ja mä jäin voimattomana vaan seisomaan paikalleni omistamatta enää elämää. Piti alkaa rakentamaan tätä elämää alusta ja taisin jossain kohtaa pilata jotain pahasti, nimittäin nyt tää olo on pahempi kuin koskaan ennen. Joskus tähän oloon riitti se että viilsi vähän, nyt tähän oloon ei auta enää mikään. Ei ainutkaan sana, ei mikään teko, ei mikään. Ja multa loppuu tän olon kanssa keinot ja voimat. On loppunut jo helvetin kauan aikaa sitten.

Oon menettänyt kovin monta rakasta ihmistä. En oo koskaan ollu irti päästämisessä kovin hyvä, en edes nyt kun sitä on tullu treenattua. En vaan kykene unohtamaan. Kai se lisää tätä oloa.

Pelkään olla tän olon kanssa näin yksin. Tekee mieli luovuttaa ja kuolla, antaa vaan periks. Jotenki ajattelin aiemmin että tän on pakko loppua joskus, mutta ei tää lopu. Pahenee vaan. Täytyy vaan luovuttaa. Niin on paljon parempi. Niin ne ihmiset tahtoo, niin tää olo tahtoo.

Enkä mä kaiken lisäks pystyis koskaan elämään itteni kanssa. En koskaan. Vihaan tätä ihmistä, vihaanvihaanvihaanvihaan. Vihaan niin mielettömästi. Kuvottaa, halveksuttaa, inhottaa ja kaikkea muuta.

Päästäkää mut pois tästä ihmisestä.

Mä en jaksa.