Sattuu

En halua rakastaa sinua. En halua. En halua. En halua.

Hate

Kuinka paljon ihminen voi vihata itseään?

Miksei tehtyä saa tekemättömäksi ja menneisyyttä unohtaa?


Vihaan vihaan vihaan vihaan. Meinneisyyttä ja itseäni.

Monia tiloja

On koskenut taas suunnattomasti. Rajatiloja, huokauksia ja pitkiä päiviä. Paljon pahaa oloa jonka kanssa ei mahdu tähän päähän. Jotenkin on niin tyhjäolo, mutta silti niin täysi että tuntuu kuin räjähtäisi.

Kamalaa ikävöintiä, itsensä vihaamista, sortumista ja itkua viimepäivät taas olleet. Tekis mieli satuttaa taas.
Mutta sitten joku huomaa ja saa tietää.

Mä en voi olla tässä maailmassa ainut joka tekee näin

Taas mä aloitin sen. Taas vaikkei sais.

"No näytä onko sulla kädessä edes mitään!" Ja minähän näytin.
"Säälittävää tommonen, luuletko sä olevas jotenkin kova kun kätes auki pilkot?" Niinpä niin.
"Sano se ääneen, teetkö sä sitä?" Voiko olla noin vaikeaa käsittää että ei sitä pysty sanomaan.
"Onko tota muualla?" Luuletko että mä totuuden kertoisin?

Ja kaikista pahinta on se että joku on vain hiljaa eikä sano mitään.

ja sä pysyt mussa niin kuin allergia aikuisiällä

Päästän irti. Tartun taas. Ihan huomaamattani mä otan kiinni ja olen taas samalla viivalla kuin viimeksikin. Viimehetkillä, nyt kesällä kaiken kuuluisi olla hyvin, silti minussa asuu kummallinen olo ja kai vähän arpinenkin sydän, joka ei ihan helposti tunnu periksi antavan. Sen kyllä pitäisi. Ne luulevat että mä olen surullinen. Mutta hei, en mä ole surullinen, mä olen vain useammin hiljaa kuin ennen ja itken vähän kieroon kasvaneita kyyneliä.
Kyllä minä olen pahoillani, ihan kaikesta. Eivät vain tunnu uskovan. Puhun vähän mitä sattuu joka kerrokseen jokaiselle, vaikken tunne niistä ketään oikeasti, enkä sitä tunnetta joka minuun muutti asumaan silloin aikoinaan.
Vähän heikoltahan se tuntuu muistella. Joskus pummasit minulta tupakkaa, nyt minä elän sinusta ja minä elän sinua. Mietin sinun jälkeesi aina siipiä, miltähän se mahtaisi tuntua, vai mahtaisikohan se tuntua niin yhtään miltään. Joskus sitä toivoisi omistavansa enemmän, vähemmän rajoja vaikkapa.

Mielenterveys on liian kaunisasia hukattavaksi.

Kukaan ei kuulu sinulle, jos ei sitä itse sano

Harha-askelia. Epätoivoisia huokauksia. Sellaista on olla tietämätön. Kun ei tiedä mihin voi tarttua kiinni. Olenko mä kuvitellut kaiken? Vastauksia on tarpeen saada joskus…

Jotakin

Sain sut takas. Hyvä juttu. Nyt en enää vaan halua sua. Sairasta.

Löysin ehkä jotain parempaa. Jonkun paremman joka auttaa unohtamaan sut.


Hirvee olo.

Hölmöstä rakkaudesta

Ostin suuren paketin laastareita kaupasta ja paikkasin itteni. Kesän takia. Ehkä kai vähän jopa toisen ihmisenkin takia. Muutamien viikkojen päästä voin ottaa ne pois ja katsoa miten on parannuttu.

Useimmiten kuitenkin nykyään hymyilyttää. Usein se on sellaista sielutonta. Jos ei hymyilytä, ei ajatukset pääse kuitenkaan karkailemaan liian pimeisiin kohtiin elämässä.

En mä ajattele muuta kuin kahta asiaa. Sellaisia turhia ja saavuttomia asioita ne on, mutta asioita kuitenkin jotka on kauniita.

Nään niin paljon erään ihmisen eteen, ettei oo tosikaan.

Mä odotan ja pelkään sun näkemistä. Toivottavasti meillä menee hyvin.



Hr. Hymyä etsiskellessä vieläkin... :)

...

Ei oikein tiedä mitä pitäis tehdä. Olo on niin sekava. Toisaalta mä olen onnellinen monista asioista, mutta sitten kuitenkin on niin monia asioita jotka on jotain muuta kuin pitäis. Elämä voi muuttua niin pienistä asioista.

Mä vihaan ikävöintiä. Tämä ei ole reilua, että joku joutuu ikävöimään hirmuisesti enemmän kuin muut.

Se hymy oli ehkä paras hymy koskaan. Se teki siitä illasta täydellisen. Kiitos sulle. (:

Kohta pääsee pois

Sua ei pitäis olla olemassa. Tekee liian kipeetä.

Tässä maailmassa ei oo tarpeeks kilometrejä sun unohtamisees.