Hello, goodbye.

Kova ahdistus. Surettaakin. Sellainen normaali olo. Ei mitään uutta koskaan. Viilsin eilen. Vai oliko se sitä edellisenä päivänä? En pysty muistamaan, päivät kuluu, mutta mä en kykene saamaan niistä enää mitään. Kuitenkin, mä viilsin kolme kertaa. Se on hyvin vähän, mutta silti suutuin itselleni. Munhan piti lopettaa viiltely. Piti. Täytyi. Lipesin kuitenkin, niin kuin aina.

Mä yritän niin kovasti löytää asioita joiden takia jaksaa. En mä haluaisi luovuttaa, mutta mun kai täytyy. Mä olen koittanut sanoa muille, että mä olen voimaton ja ihan rikki, enkä jaksa enää yksin tätä oloa. Mä olen koittanut, mutta en ole kuitenkaan saanut sanotuksi.

Mietin joka päivä nykyään, että mikä mussa oli lopuksi niin vialla, etten kelvannut erään ihmisen elämään edes vähän. Kyllä mä tiedän että mussa on vikaa paljon ja että mun kanssa on hankalaa olla millään tavalla, mutta kuvittelin jotenkin että tämä ihminen olisi jotenkin erilainen. Mutta kyllä mä ymmärrän sen oikein hyvin että en kelpaa toisen elämään edes vähän.

Ystävä tänään sanoi, että mä en ikinä kuuntele ketään enkä välitä muista kuin itestäni. Koski erittäin kovaa. En osannut sanoa mitään vastaan, en pystynyt puolustautumaan, koska sattui niin kovaa. Mä olen aina ajatellut että vaikka mä joskus keskityn itseeni täydellisesti niin silti osaan viimeistään kovimman hädän edessä auttaa ja tukea. Olen ajatellut, että mä osaan olla läsnä aina tarvittaessa. Olen kuvitellut itsestäni aika paljon liikaa.

Anteeksi että mä olen tälläinen. Mä olen niin kovin pahoillani. Kaikesta. Anteeks.

Anteeksi.