tykkään susta niin paljon ettei siinä oo mitään järkee

En saa ilmaa. En pysty ajattelemaan. Tuntuu että kuolen tähän oloon. Tuntuu niin pahalle menettää. Tuntuu vielä pahemmalle ettei kelpaa. Mä niin kovasti välitin. Ja välitän. Ja tulen varmasti välittämään. Tiesinhän mä alun alkaenkin että en mä oo ansainnu mitään hyvää. En ketään kenestä oikeesti välitän.

Yhdeksän kuukauden aikana on vastaan tullu vaikka minkälaista ihmistä, ihmisiä jotka on täydellisyydellään meinannu pakahduttaa mut ja silti en oo halunnu olla niiden kanssa. Ihmisiä jotka on palvonu maata mun jalkojen alla, mutta silti se ei oo kelvannu mulle. Enkä mä ole koko aikana välittänyt paskaakaan siitä kenen kanssa oon ja mitä teen. Välittänyt mistään mitään. En oo kertaakaan katsonu eteenpäin ja ajatellu että nyt on helpompi olla.

Ja tietenkin kun mä löydän sen ihmisen ihan sattumalta, melkein mahdottomalta tuntuneen tilanteen jälkeen ja olo on kerrankin ihan hyvä niin tietenkään mä en kelpaa. Tietenkin menetän. Sanoin tän kaiken ääneen ennenku mitään edes tapahtu. Ai hyvä jumala kerro mulle miksen mä kelpaa? Miks mä en koskaan saa sellasen ihmisen kanssa jonka haluun. En haluu päästää irti.

Sun kanssa oli helppo hengittää.
En päästä irti.

Saatan kuolla tähän oloon.



ps. tuijotan terää ja vuoron perää tyhjää viesti kenttää. miten mä saan kaiken muuttumaan?


enjaksalukeetätäpaskaaläpi, olkoo virheitä

mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana

 En mä tiedä kestänkö tänä kelpaamattomuutta enää. Onnistun henkäys henkäykseltä tekemään aina jonkun virheen niin, että menetän aina sen pienen valon mun käsistä. Se kenestä oon jaksanu viime aikoina iloita, hymyillä vesisateessa ja polttaa miljoona tupakkaa mietiskellessä halus lähteä pois multa. Tiedänhän mä ettei kukaan kuulu mulle ellei itse niin tahdo, mutta silti ihan tosi, tuntuu kovin pahalle. Mä niin jaksoin taas jo vähän toivoa. Tiesin ettei kannata välittää kenestäkään kun ei siitä mitään tulee, en mä kelpaa.

Se kelpaamattomuus tuntuu niin pahalle välillä, että tänäänäkin musta tuntu kuin mun askeleet ois vaan lentäny kotiin suoraan viiltämään. Että jokainen asia jolla voi satuttaa huusi mun nimeä ja käski rangaista. Tällä kertaa kun mä satutin itseäni niin mä en itkenyt. Päätin että mä en rn ole niiden itkujen arvoinen. Ne itkee joilla on paha olla ja ne satuttaa, mä en saa itkeä koska mä rankaisen vaan itseäni. Tuntuu taas että iholla on sata miljoonaa kertaa saastaa ja se lähtee vaan pois satuttamalla.

Kovasti haluaisin sanoa jotain, mutta musta tuntuu etten taida löytää oikeita sanoja. En mä tiedä mitä sanoa ihmiselle jolle ei kelpaa. Pyytää anteeksi ja toivoa ettei se olisi kovin vihainen tälläisestä kelpaamattomuudesta? Halusin kovasti nähdäkin sen. Sanoa jotain niin että asiat olis hyvin, mutta ei mun pieneen mieleen taida mahtua se ajatus että menetetty mikä menetetty. Just tän takia mä pelkään niin välittämistä. Miksei helvetti tajua ettei ole kenenkään arvoinen?

Mun ajatukset lentelee joka suuntaan, toinen ääni käskee satuttamaan, toinen käskee unohtaa kaiken, täytyis lähteä tästä maailmasta, mene ja puhu sille, anna aikaa ja älä ikinä päästä ketään milliäkään lähelles. IKINÄ. Vittu mitä saatanan paskaa.


Tuun ja puhun jos sä tahot.
Ja jos ne oikeat sanat vaan löytyis.

Sulle voisin antaa kaiken. Kaiken maallisen ja maanalaisen.

Miks miks miks aina täytyy muistaa kuinka olematon on? Miksei tässä saatanan maailmassa oo yhtäkään joka käsittäis miltä tuntuu kun sielu on niin rikki ettei pysty olemaan, rakastamaan saati hengittämään. Hengittämään samaa ilmaa jonkun toisen kanssa.  

Jäin siihen missä näin mä sut
en tällaiseen oo uskonut

Pelottaa aivan mielettömästi välittää toisesta ihmisestä. Siksi mä koitankin olla välittämättä. Joskus tosin lipsun ja annan taas pienen osan itestäni sille välittämiselle. En uskalla kertoa, paljastaa että hei, sun kanssa tässä on ihan hyvä olla. Enkä kehtaakkaan, tiedänhän mä kuinka arvoton mä olen ja kelpaamaton kenenkään elämään. Mutta kyllä kai joskus saa hairahtua vähän toivomaan. 

En tiedä kuinka mä voisin joskus olla jonkun toisen ihmisen arvoinen, en mä tahdo kuitenkaan olla yksin. Tahtoisin niin kovasti välittää toisesta.

 

Mut susta taistelen
periks anna en
Täs oon ja tähän jään
sust kiinni pitämään

Tuntuu pahalle kun ei kelpaa. Mäpä en kykene siihen mihin ne muut kykenee, oon niin huono että en uskalla mennä paikkoihin missä ihmiset näkee mut kelpaamattomuuden. Pelkään kaupassa ja ulkona - aivan sama missä,aina sitä, että joku tulee ja puristaa tiukasti olkapäästä - kuiskaa ettei mun arvoiset kelpaa olemaan täällä. Että mun paikka on kotona ja sitten kun mä oon tarpeeks itseäni rankaissut niin saatan jopa uskaltaa kulkea kadulla. 

En sillalle jää seisomaan
reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät
niin hirtän itseni patteriin

Sinä päivänä kun mä kelpaan lupaan olla maailman paras sille toiselle ihmiselle. Lupaan antaa anteeksi kaiken. Lupaan olla koskaan suuttumatta tai loukkaamatta. Lupaan koittaa kelvata enemmän kuin ikinä ennen. Kunhan saan vaan olla siinä.

Nyt vaan riittäisi jos joku sanoisi että saisin olla siinä vieressä, kiire ei ole mihinkään ja ihan hyvä on näin. Että kelpaan näin, aina ei tarvitse huolehtia ja että seisoo siinä mun vieressä kun mä ne jaksa.

Vihaan näitä kiputiloja ja sitä että oon taas alkanut välittämään jostain ihmisestä.

mä lupaan suudella sun kipeitä kohtia

Mä katosin. Katosin kai johonkin tähän kipuun ja oloon, koska en enää tiedä mikä näistä ajatuksista on mun omia ja mikä tulee tästä olosta. Niitä samoja perkeleitä huutelee mun päässä päivästä toiseen ja muistuttaa siitä kuinka mä en kelpaa. 
Hei Nita, sä et kelpaa tähän maailmaan. Älä hassuttele, tämä ei ole sun paikkas.

Mä istuin tänäänkin tunnin pimeässä suihkussa terän kanssa ja mietin miksen mä pysty satuttamaan. Miksei musta enää ole siihen? Hävettää. Hävettää kun ei kykene viiltämään ja hävettää kun haluaa viiltää. Miten mä rankasen oikeen sitte itseäni? Tää kelpaamattomuus täytyy saada jotenkin pois.

Pieni valo on mun elämässä. Pelottaa että jos musta tuntuu ihan hyvälle olla jonkun kanssa oma itseni niin sekin sanoo tietenkin jossain vaiheessa, että hei sä et kelpaa mulle. Tietenkään en kelpaa, mutta mä haluaisin kovasti kelvata.

Ota mut siihen ja anna mun olla siinä.
Mä niin pidän susta.

jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut

Se kuinka mun sielu kuoli.


Se Rakkaus johon mä joskus toivoin jääväni valui viime syksynä mun käsistä, enkä saanut siitä enää otetta. Silloin tuntui että maailma tosiaan loppuu. Luulin että kuolen siihen oloon olla ilman sitä toista ihmistä. Mä kun niin luulin kuuluvani siihen elämään sen ihmisen vierelle. Rakastinhan mä silloin. Ja vieläkin ehkä vähän. Se ihminen tappoi mut.

Iltaisin mä itken näissä samoissa lakanoissa joissa mä jouduin nukkumaan silloin siihen aikaan aina vaatteet päällä. Vaatteet päällä, hiukset kiinni ja meikattuna - joka ikinen yö. Etten mä vaan kuvottaisi sitä ihmistä siinä toisella puolella sänkyä. Täytyi pitää peittoa päällä että jos toinen sattuu koskettamaan niin ei tarvitse koskea muhun. Sata kertaa kuulin kuiskauksina kuinka mä kuvotin sitä ihmistä jota rakastin. Sata kertaa. Ehkä miljoona. Mä lopetin silloin aikoinaan laskemisen.

Muista käydä suihkussa yhdessä aina niin että valot on sammuksissa eikä oven välistä pääse valoa. Sielä suihkuhuoneessa toisen ihmisen edessä mun ollessa alasti oli ihan yhtä pimeää kuin mun sielussa siihen aikaan. Itkin aina suihkussa ja häpesin. Häpesin seisoa pimeässä toisen vierellä. Suihkun jälkeen muista laittaa ripsiväriä! Muistathan?

Muistan ne hetket jolloin mä olin kovin surullinen eikä mun satuttaminen kiinnostanut sitä toista ihmistä. Vaikka istuin tunteja huoneessa terä kädessä ja satutin - ei mua edes katsottu. Olis edes nauranut mulle. Jos loukkasin toista sain mä tietenkin lyöntejä ja kuristuksia. Kuulin sanoja sanojen perään. Kuinka mun pitäis kuolla. Kuinka mua häpeää koko saatanan kaupunki omaa äitiä myöten. Ja tosiaan, silti mä rakastin.

Sinä päivänä kun se ihminen pakkas tavaransa ja jätti musta vaan tyhjän kuoren voimattomana itkemään keittiöön en uskonut, että mä ikinä enää nousisin siitä ylös. Mietin edelleen kuinka mä satuin silloin tulemaan suihkussa pelkässä pyyhkeessä ja samaan aikaan se toinen ihminen oli livahtanut takaisin meidän asuntoon. Se töni mut sohvalle istumaan siinä pelkässä pyyhkeessä. Luulin että kuolen siihen häpeään.

Katsoi mua silmiin. Nauroi ja repi pyyhkeen mun päältä. Kiljuin. Itkin ja mä toivoin että kuolen. Anelin anteeksantoa ja itkin. Revin sen saatanan pyyhkeen ympärilleni ja lamaannuin. Koitin kasvattaa muurin siihen mun ja sen ihmisen väliin. Mutta en mä osannut. En osannut varautua siihen että se laittoi mut uudelleen siihen sohvalle istumaan alasti ja nauroi mulle ja ääneen kertoi kuinka kuvotin sitä ja sanoi niitä sanoja joita vihasin. "Kato nyt ittees. Kato kato kato. Etkö sä nää noilla rumilla silmilläs? Täytyykö sut viedä katsomaan?" Ja mä vaan itkin ja koitin kasvattaa kuorta. Peittää itseni. Kysyi mitä mä muka itkin, olihan se nähnyt mut sata kertaa alasti, tiesi kuulemma kuinka ruma mä olin.

Kiskoi mut sohvalta ja riepotti mut kokovartalopeilin eteen alasti ja pakotti seisomaan siinä. Pakotti katsomaan peilistä kuinka saatanan ruma lehmä mä olin ja mä koitin paeta siitä. Lopuksi mä myönsin itekki ääneen kuinka ruma ja kuvottava olin. Kuvotti katsoa itseä siitä peilistä samalla kun se toinen näytti jokaista kohtaa mun vartalossa perätysten ja kertoi kuinka kamala se oli. Itkin. Musta tuntu että mun sielu tais kuolla siihen hetkeen. Mä rakastin sitä ihmistä ja se teki mulle niin.

Hiuksista repien lattialle, löi mahaan ja muistutti kuinka mun kuuluisi kuolla. Lähti eikä enää koskaan palannut siihen asuntoon. Mä taisin olla siinä lattialla kauan. En muista. Viillot ja mustelmat jäi, enkä mä kai koskaan anna anteeksi.

Siitä on puoli vuotta. Ja edelleen mä kannan samoja taakkoja ja itkuja.


Valot on pois suihkussa edelleen vaikka mä olen sielä yksin.