Maailman edes sydän ikävästä repee.

Jos menet pois mitä minulle jää? 

Mä jotenkin aina ajattelen kun rakastun ja rakastan, että mulle riittää siitä ihmisestä pieni palanen. Etten mä kuitenkaan kelpaa tälläisenä enkä mä saa sitä ihmistä itselleni kuitenkaan niin täytyy tyytyä vähään. Pieneen palaan siitä toisesta. Suudelmaan. Seksiin. Halaukseen. Pieneen ainutlaatuiseen hetkeen joka sitten mulle riittää. 

Nyt mä rakastuin suhun. Aluksi mä toivoin että mä riittäisin sulle ja että sä rakastuisit muhun samalla tavalla kuin mä rakastan sua. Mutten mä sulle riitä, sä sanot että sä et halua olla koskaan enää kenenkään kanssa, musta tuntuu että mä en vaan kelpaa sulle tarpeeks sillä tavalla. Sä sanoit joskus että mun kuuluis olla kuus vuotta vanhempi ja muutenkin fiksumpi, sitten asiat olis eritavalla. Sä oot kohtuuton, tiedätkö sen? Rakastan sua pyyteettömästi ja palaan aina sun luo lopuks vaikka joku joskus tuntuu paremmalle kuin sä. Mutta silti mä löydän itteni siitä sun kainalosta meidän sängystä ja mun on siinä parempi olla kuin missään muualla. 

Sä sanoit joskus että jossen mä pysty pitämään tästä tunteita erossa ja olla kuvittelematta mitään niin sä lähdet etkä tuu enään takas. Niimpä mä en oo koskaan enää sen jälkeen ottanut meitä puheeks. Öisin ku nukut niin sanon ääneti että rakastan sua ja se saa riittää. 

Viime aikoina meidän välit on muuttunu. Jotenkin sä oot enemmän  läsnä ja siinä, välillä tuntuu että sä jopa välittäisit musta oikeasti. En usko että se on niin, mutta jotenkin sä saat mut vaan tuntemaan niin. Suutelet mua niinku mä olisin sun oma. Mä pelkään että tää loppuu. Ja mä pelkään että sä löydät jonkun muun jota suudella.

Anna mun riittää sulle. 

Mä koitan kertoa mille sä tunnut

Kummassa meissä on vikaa? Kumpi meistä tässä on se idiootti ja tunnevammanen. Minä joka takerrun ja rakastun ku idiootti, vai sinä joka loukkaat toista ja ajattelet itseäs. Tiedätköhän sä edes kuinka paljon mä välitän? Mä toivon että sä olisit tajunnut sen ja kunnioittaisit mua sen verran ettet aina loukkais mua niin paljon kun en mä jaksa tätä jatkuvaa satuttamista. En mä halua herätä aamulla ja tajuta ensimmäisenä sitä kipua minkä oot taas saanu aikaan polkemalla mut maan rakoon ja kävelemällä mun yli. Ja mä oon koittanu sanoa sulle, että älä valehtele äläkä satuta mutta mikset sä kuule mua? 

Miksi sä annat mun ymmärtää (tai sitten mä kuvittelen kaikki pienet vihjeet) ja annat toivoa, käytät mua hyväkses ja sitten nakkaat mut sen toisen naisen takia menemään enkä mä enää oo sulle yhtään mitään.

Kun se toinen nainen soittaa, sä oot iloinen ja peittelet sitä että sä lähdet taas sen matkaan ja kuvittelet perkele etten mä tajua. Sä varmaan nauratkin mulle tuolla nurkan takana aina, mä voin kuvitella kuinka onnellinen sä oot sen toisen seurassa.

Mä olisin sulle niin paljon kiltimpi ja parempi jos sä antaisit mun todistaa sen. Antaisit mulle mahdollisuuden näyttää että minkälainen mä oikeesti olen. Ja jos sä yhtään piittaisit musta niin sä antaisit mun olla. Vaikka me tuolla pyörittäis samoissa porukoissa niin et huomais mua. Olisin olematta olemassa. Mä tahtoisin ettet sä puhuis mulle, ettet sä koskis muhun etkä kattos muhun. Ehkä jos sä antaisit mun olla sielä mun omassa ala-arvoisessa maailmassani mihin sun kaltaset täydellisyydet ei eksy niin ehkä mä voisin päästää irti.

Anna mun hengittää niin ettei muhun satu.
Mene sen toisen matkaan ja ole sen kanssa jos se sut onnelliseks tekee, niin paljon mä sua rakastan.
Polje mut vaan maan rakoon, kyllä mä sen kestän - oonhan mä jo saanu susta sen pienen palan.

Vittu että sun rakastaminen sattuu niin mielettömästi. 

Mikset nää että mä oon tässä?

Mulla on paha olla. Tuolta sisältä koskee niin paljon etten tiedä kuinka elää sen kivun kanssa toisinaan. Mä en tunnista itseäni enkä tiedä mitä mä tuolta tulevaisuudelta haluan - onko sielä edes mulle mitään vai odotanko viimeistä hengenvetoa? Aiemmin kaikki oli niin selvää, nyt mä en tiedä mistään mitään, jokainen päivä on jo voitto itsessään enkä mä mieti sen pidemmälle.

Haluaisin (tarvisin) että joku tulis ja nappais mua napakasti kädestä kiinni että hei, me selvitään tästä ja sä et ole yksin. Silloin kun Hän oli kuvioissa ja mä koitin sietää sitä rakkautta niin oon löytänyt niitä samoja kiputiloja nyt. Tapasin syksyllä jonkun ihmisen joka pisti mun pienen surkean elämän yhdellä sanalla ja pelkällä läsnäolollaan aivan pyörremyrskymaailmaksi. Halusin sen ihmisen juuri niinku mä halusin aikoinaan Hänet. Miellytin viimeiseen asti, annoin ihan kaikkeni, että saisin pienen palan siitä ihmisestä. Pienen palan niin voisin olla onnellinen ja päästää sen ihmisen menemään. Annoin tän ihmisen valehdella mulle päin naamaa ja uskottelin sille etten mä muka tajunnut mitään (tein itestäni niin vitun typerän) ja annoin tän ihmisen käyttää mua niin törkeesti hyväkseen vaan pienen palan takia.

Mä en tiedä voiko toista ihmistä rakastaa niin ettei se toinen muka rakasta takaisin mitenkään päin? Yritän uskotella itelleni, että en mä tunne mitään sitä kohtaan, vaikka joka kerta kun ees vilkasen sitä ihmistä niin mulla on turvallinen olo. Valehtelen itelleni etten välitä, koitan niin kovasti piilottaa sen välittämisen (vai rakastanko mä? en mä tiedä) ettei se ihminen nää mua niin heikkona ja satuta mua. Toisen ihmisen välittämistä on niin helvetin helppo käyttää hyväkseen. Sitä mä pelkään. Että mä välitän siitä ihmisestä niin että se tietää sen ja että se ottaa ja pitää mua kynnysmattona. En haluu sitä enää koskaan.

Kyllä mä tiedän ettei kukaan kuulu sinulle ellei sitä itse halua, mutta mä haluaisin kuvitella meille yhteisen tulevaisuuden ja rakkauden. Ei tää ihminen edes varmaan tunne mua oikeasti kun en mäkään tunne edes ite itteäni, mitenkä se vois koskaan välittää musta? Mä olen likainen ja huono ihminen, enkä mä kelpaa tälläisenä kellekään ennenku saan tän saastan pois mun sielusta. En taida koskaan parantua. Mä en vittu edes tiedä mitä mä tähän selitän menemään.

Mutta kun mä rakastan sua aivan mielettömästi ja mä haluaisin että mä kelpaisin sulle. 

Että sä soittaisit mulle muulloinkin kun sä jotain tarvitset.

Että sä tulisit mun viereen muulloinkin kun ei oo muuta yöpaikkaa ja sä et olis kännissä. 

Mä haluaisin että sä sanoisit mulle jotain pientä mukavaa ja saisit mut ehjemmäks.

Mutta mä en koskaan tuu sulle kelpaamaan tälläisenä. 

En ikinä.

Mä en enää koskaan päästä itteeni välittämään. En enää ikinä, mä en kelpaa sitä että vaikka kuinka mä palvoisin toista ja antaisin kaikkeni en saa muuta kuin ne viimeset rippeet toisesta ihmisestä. Ja samalla se ihminen kaipaa ja rakastaa jotain muuta ihmistä. Ja mä tiedän että olisin paljon parempi kulkemaan siinä sun rinnallas kuin se toinen. Mä rakastaisin sua pyyteettömästi.

Mitä mun pitää vielä tehdä että sä alat välittämään?

Älä satuta mua enää.