Kummassa meissä on vikaa? Kumpi meistä tässä on se idiootti ja
tunnevammanen. Minä joka takerrun ja rakastun ku idiootti, vai sinä joka
loukkaat toista ja ajattelet itseäs. Tiedätköhän sä edes kuinka paljon
mä välitän? Mä toivon että sä olisit tajunnut sen ja kunnioittaisit mua
sen verran ettet aina loukkais mua niin paljon kun en mä jaksa tätä
jatkuvaa satuttamista. En mä halua herätä aamulla ja tajuta ensimmäisenä
sitä kipua minkä oot taas saanu aikaan polkemalla mut maan rakoon ja
kävelemällä mun yli. Ja mä oon koittanu sanoa sulle, että älä valehtele
äläkä satuta mutta mikset sä kuule mua?
Miksi sä annat mun ymmärtää (tai sitten mä kuvittelen kaikki pienet vihjeet) ja annat toivoa, käytät mua hyväkses ja sitten nakkaat mut sen toisen naisen takia menemään enkä mä enää oo sulle yhtään mitään.
Kun se toinen nainen soittaa, sä oot iloinen ja peittelet sitä että sä lähdet taas sen matkaan ja kuvittelet perkele etten mä tajua. Sä varmaan nauratkin mulle tuolla nurkan takana aina, mä voin kuvitella kuinka onnellinen sä oot sen toisen seurassa.
Mä olisin sulle niin paljon kiltimpi ja parempi jos sä antaisit mun todistaa sen. Antaisit mulle mahdollisuuden näyttää että minkälainen mä oikeesti olen. Ja jos sä yhtään piittaisit musta niin sä antaisit mun olla. Vaikka me tuolla pyörittäis samoissa porukoissa niin et huomais mua. Olisin olematta olemassa. Mä tahtoisin ettet sä puhuis mulle, ettet sä koskis muhun etkä kattos muhun. Ehkä jos sä antaisit mun olla sielä mun omassa ala-arvoisessa maailmassani mihin sun kaltaset täydellisyydet ei eksy niin ehkä mä voisin päästää irti.
Anna mun hengittää niin ettei muhun satu.
Mene sen toisen matkaan ja ole sen kanssa jos se sut onnelliseks tekee, niin paljon mä sua rakastan.
Polje mut vaan maan rakoon, kyllä mä sen kestän - oonhan mä jo saanu susta sen pienen palan.
Vittu että sun rakastaminen sattuu niin mielettömästi.
