Sua ei oo tehty kenenkään kylkiluusta!

Tässä vitun maailmassa ei oo mitään järkeä. Herään joka aamu, teen samat toimet eri järjestyksessä, lähen ajelemaan ja illalla painun nukkumaan. Ja se kaikki sekoittaa mut.

Mä en tiedä kuka mä olen, mimmonen mä olet ja mitä mun pitäis tehdä. Mä haluaisin olla edelleen se sama ihminen josta Niko välitti, mutta ymmärrän etten saa sitä välittämistä enää koskaan takasin sen jälkeen kuinka arvottomana sitä pidin. Ja olen pitänyt. Kaduttaa niin kamalasti, mutta kerran särjetty on entistä vahvempi.Ikävöin sua Niko niin kamalasti että meinaan kuolla. Rakastan sua.

Haluaisin löytää jonkun joka kelpuuttais mut ja tekis musta ehjän. Jonka kanssa mä voisin tehdä sen kaiken mitä oon aina suunnitellu. Mutta mä en kelpaa kellekään tälläisenä rumana ja likaisena sisältä.

Jonakin päivänä kaduttaa.

Sä olet se joka karkuun pääs !

Mun oma pyörremyrskymaailma, paikka johon mä en ikinä totu ja josta omaa paikkaa en taida koskaan löytää.

Vuosi sitten eron jälkeen mä olin toinen ihminen. Sellainen ihminen jossa oli paljon rikkinäistä ja monia kiputiloja, jonka nauru oli kadonnut kauas vuorille pakoon. Mä koitin hengittää ja elää. Sitten mä jotenkin löysin sut. Sä kiinnitit mun huomion, kerrankaan en epäillyt ja otin sut mun elämään yhdellä henkäyksellä. Ihan rohkeasti, tosta noin vaan mä otin sut tänne maailmaan ja annoin sun olla sellainen toisenlainen kieroonkasvanut. Välitin niin kovin. Sä olit se jonka avulla mä opin iloitsemaan taas, asiolla oli merkitystä, se jonka kanssa sai riidellä itku kurkussa ja jonka kanssa oli taas niin pirun hyvä olla. Tuli talvi, tuli kevät ja mä en saanut sua enää kiinni. Eksyttiin vissiin kummatkin vieraisiin polkuihin ja mä kasvatin maailman korkeimman muurin mun välittämisen ja sun väliin.

Tapasin jonkun toisen jonka viereen halusin yöt käpertyä nukkumaan ja joka sai mut nauramaan. Välitin niin kovin edelleen susta että tein kaikkeni ettei sun nimen kuuleminen sattuis niin saatanasti. Mä olin sulle ilkeä, itsekäs ja julma niinku sä olit aina ollu mulle. Sitten me ei enää koskaan puhuttu. Mä jatkoin niiden ihmisten ja asioiden kanssa jotka sä toit mun elämään. Useesti ikävöin sua niin pirusti. Näin unia ja koitin sut tavottaa sieltä missä tiesin sun viettävän aikaa. Kuulin että olit löytänyt jonkun jonka kanssa sun on hyvä olla. Onnellinen mä sun puolesta olin enemmän kuin koskaan. Muista rakastaa sitä tyttöä.

Nyt mä näin sut puolen vuoden jälkeen. Mä koitin olla kuin ei mitään, koitin olla muistamatta sitä rakkautta. Ja kun mä istuin siihen sohvalle ja vilkaisin suhun niin mä ensimmäisenä jumituin sun katseeseen. Siihen miten sä katoin mua pitkään etkä päästäny mun katsetta karkuun. Voi luoja miten kova ikävä mulla olikaan ollut sua. Kuinka paljon musta puuttuikaan ilman sua.

Sä kerroit kuinka sä oot monesti miettiny oltaisko me oltu onnellisia, mitä meistä olis tullut? Pyysit anteeksi niitä kaikkia itsekkyyksiä, riitoja ja liian hätäisiä päätöksiä. Ja me halattiin useasti ja kun mä painoin pääni sun hartiaan ja haistoin sun tutun tuoksun samalla kun nousin varpailleni sua halatakseni - mulla oli hyvä olla.Sä kerroit kuinka ikävä sulla oli ollut mua, mutta voi, usko kuinka mä ikävöin sua.


Sä olit se joka karkuun silloin pääs, mutta täällä mä odotan sua aina. Tiedä se.

Ne jotka muutti mun maailmaa. En vaihtais sekunttiakaan.

Mietin vielä kuukausi sun jälkeen sua. Sitä pientä kipinää ja hyvää oloa sun vieressä. Miten sait mun mahan kihelmöimään ja unohtamaan mun ikuiset huolet ja murheet. Ei ollut sun vieressä raskaita taakkoja niskassa kun hykersin vedet silmissä sun hölmöille jutuille. Ajattelin että sun vieressä on hyvä, ei oo kiire mihinkään. Karkasit aivan liian nopeasti. Mutta mä hymyilen sulle - meille. Toivon että sulla on hyvä olla, yksin tai sitten jonkun toisen kanssa. Olet mielessä joka ikinen päivä miljoonasti. Tiedä se.

En vaihtais sekunttiakaan :)


Hän, joka oli ensimmäinen kipeä rakkaus. Niin, se jonka perään itkin viikkoja, koska sattui niin helvetisti olla ilman jotain ihmistä. Muistan ne miljoonat yöt ja päivät ilman sua. Mitä sulle kuuluu? Kenen vieressä nukut nyt? Kaipaatko sä mua koskaan? Olenko mä sulle yhtään mitään? Niitä kysymyksiä mä pyöritin päässäni uudelleen ja uudelleen. Mietin kuinka saada sut omakseni. Mietin naivilla tavalla tuhansia keinoja ja petoksia saadakseni sut. Pidin meidän salaisuudet, pidin sun puolia aina kun vain voin. Itkin ja huusin sun takias. Luulin kuolevani ilman sua. Ja luulin kuolevani kun menetin sut kokonaan. Miten pääsisin sun yli?
Kolme kipeää vuotta,

En vaihtais sekunttiakaan :) 

Sä olit jotain sellaista mitä en koskaan uskonut todeksi. Luulin että sut on luotu mulle, joskus luulen vieläkin. Niin paljon samaa, niin paljon mä sua ymmärsin. Annoin kaikkeni, jokaisen osan musta sulle ja luotin. Rakastin mielettömästi, enemmän kuin itseäni. Ainut ajatuks kaikesta on, että voi kunpa mä olisin ollut viisaampi ja voi kunpa mä olisin pyytänyt tarpeeks ajoissa anteeks sulta. Toivon että sä pärjäät, toivon todella että sulla on hyvä olla. Mä olen täällä aina sua auttamassa, mun rakkaus ei koskaan katoa vaikken näytä sitä. Anteeks Niko,


En vaihtais sekunttiakaan :) 


Sinä joka olet nyt siinä vieressä olematta kuitenkaan siinä. Susta mä en kykene sanomaan sanakaan. Oot jotain niin paskaa, uskomatonta ja helvetin väärää. Vaihtaisin sut. 


olette rakkaita ja tärkeitä. kiitos, nyt oon miljoonasti viisaampi ja vahvempi Nita.

tykkään susta niin paljon ettei siinä oo mitään järkee

En saa ilmaa. En pysty ajattelemaan. Tuntuu että kuolen tähän oloon. Tuntuu niin pahalle menettää. Tuntuu vielä pahemmalle ettei kelpaa. Mä niin kovasti välitin. Ja välitän. Ja tulen varmasti välittämään. Tiesinhän mä alun alkaenkin että en mä oo ansainnu mitään hyvää. En ketään kenestä oikeesti välitän.

Yhdeksän kuukauden aikana on vastaan tullu vaikka minkälaista ihmistä, ihmisiä jotka on täydellisyydellään meinannu pakahduttaa mut ja silti en oo halunnu olla niiden kanssa. Ihmisiä jotka on palvonu maata mun jalkojen alla, mutta silti se ei oo kelvannu mulle. Enkä mä ole koko aikana välittänyt paskaakaan siitä kenen kanssa oon ja mitä teen. Välittänyt mistään mitään. En oo kertaakaan katsonu eteenpäin ja ajatellu että nyt on helpompi olla.

Ja tietenkin kun mä löydän sen ihmisen ihan sattumalta, melkein mahdottomalta tuntuneen tilanteen jälkeen ja olo on kerrankin ihan hyvä niin tietenkään mä en kelpaa. Tietenkin menetän. Sanoin tän kaiken ääneen ennenku mitään edes tapahtu. Ai hyvä jumala kerro mulle miksen mä kelpaa? Miks mä en koskaan saa sellasen ihmisen kanssa jonka haluun. En haluu päästää irti.

Sun kanssa oli helppo hengittää.
En päästä irti.

Saatan kuolla tähän oloon.



ps. tuijotan terää ja vuoron perää tyhjää viesti kenttää. miten mä saan kaiken muuttumaan?


enjaksalukeetätäpaskaaläpi, olkoo virheitä

mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana

 En mä tiedä kestänkö tänä kelpaamattomuutta enää. Onnistun henkäys henkäykseltä tekemään aina jonkun virheen niin, että menetän aina sen pienen valon mun käsistä. Se kenestä oon jaksanu viime aikoina iloita, hymyillä vesisateessa ja polttaa miljoona tupakkaa mietiskellessä halus lähteä pois multa. Tiedänhän mä ettei kukaan kuulu mulle ellei itse niin tahdo, mutta silti ihan tosi, tuntuu kovin pahalle. Mä niin jaksoin taas jo vähän toivoa. Tiesin ettei kannata välittää kenestäkään kun ei siitä mitään tulee, en mä kelpaa.

Se kelpaamattomuus tuntuu niin pahalle välillä, että tänäänäkin musta tuntu kuin mun askeleet ois vaan lentäny kotiin suoraan viiltämään. Että jokainen asia jolla voi satuttaa huusi mun nimeä ja käski rangaista. Tällä kertaa kun mä satutin itseäni niin mä en itkenyt. Päätin että mä en rn ole niiden itkujen arvoinen. Ne itkee joilla on paha olla ja ne satuttaa, mä en saa itkeä koska mä rankaisen vaan itseäni. Tuntuu taas että iholla on sata miljoonaa kertaa saastaa ja se lähtee vaan pois satuttamalla.

Kovasti haluaisin sanoa jotain, mutta musta tuntuu etten taida löytää oikeita sanoja. En mä tiedä mitä sanoa ihmiselle jolle ei kelpaa. Pyytää anteeksi ja toivoa ettei se olisi kovin vihainen tälläisestä kelpaamattomuudesta? Halusin kovasti nähdäkin sen. Sanoa jotain niin että asiat olis hyvin, mutta ei mun pieneen mieleen taida mahtua se ajatus että menetetty mikä menetetty. Just tän takia mä pelkään niin välittämistä. Miksei helvetti tajua ettei ole kenenkään arvoinen?

Mun ajatukset lentelee joka suuntaan, toinen ääni käskee satuttamaan, toinen käskee unohtaa kaiken, täytyis lähteä tästä maailmasta, mene ja puhu sille, anna aikaa ja älä ikinä päästä ketään milliäkään lähelles. IKINÄ. Vittu mitä saatanan paskaa.


Tuun ja puhun jos sä tahot.
Ja jos ne oikeat sanat vaan löytyis.

Sulle voisin antaa kaiken. Kaiken maallisen ja maanalaisen.

Miks miks miks aina täytyy muistaa kuinka olematon on? Miksei tässä saatanan maailmassa oo yhtäkään joka käsittäis miltä tuntuu kun sielu on niin rikki ettei pysty olemaan, rakastamaan saati hengittämään. Hengittämään samaa ilmaa jonkun toisen kanssa.  

Jäin siihen missä näin mä sut
en tällaiseen oo uskonut

Pelottaa aivan mielettömästi välittää toisesta ihmisestä. Siksi mä koitankin olla välittämättä. Joskus tosin lipsun ja annan taas pienen osan itestäni sille välittämiselle. En uskalla kertoa, paljastaa että hei, sun kanssa tässä on ihan hyvä olla. Enkä kehtaakkaan, tiedänhän mä kuinka arvoton mä olen ja kelpaamaton kenenkään elämään. Mutta kyllä kai joskus saa hairahtua vähän toivomaan. 

En tiedä kuinka mä voisin joskus olla jonkun toisen ihmisen arvoinen, en mä tahdo kuitenkaan olla yksin. Tahtoisin niin kovasti välittää toisesta.

 

Mut susta taistelen
periks anna en
Täs oon ja tähän jään
sust kiinni pitämään

Tuntuu pahalle kun ei kelpaa. Mäpä en kykene siihen mihin ne muut kykenee, oon niin huono että en uskalla mennä paikkoihin missä ihmiset näkee mut kelpaamattomuuden. Pelkään kaupassa ja ulkona - aivan sama missä,aina sitä, että joku tulee ja puristaa tiukasti olkapäästä - kuiskaa ettei mun arvoiset kelpaa olemaan täällä. Että mun paikka on kotona ja sitten kun mä oon tarpeeks itseäni rankaissut niin saatan jopa uskaltaa kulkea kadulla. 

En sillalle jää seisomaan
reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät
niin hirtän itseni patteriin

Sinä päivänä kun mä kelpaan lupaan olla maailman paras sille toiselle ihmiselle. Lupaan antaa anteeksi kaiken. Lupaan olla koskaan suuttumatta tai loukkaamatta. Lupaan koittaa kelvata enemmän kuin ikinä ennen. Kunhan saan vaan olla siinä.

Nyt vaan riittäisi jos joku sanoisi että saisin olla siinä vieressä, kiire ei ole mihinkään ja ihan hyvä on näin. Että kelpaan näin, aina ei tarvitse huolehtia ja että seisoo siinä mun vieressä kun mä ne jaksa.

Vihaan näitä kiputiloja ja sitä että oon taas alkanut välittämään jostain ihmisestä.

mä lupaan suudella sun kipeitä kohtia

Mä katosin. Katosin kai johonkin tähän kipuun ja oloon, koska en enää tiedä mikä näistä ajatuksista on mun omia ja mikä tulee tästä olosta. Niitä samoja perkeleitä huutelee mun päässä päivästä toiseen ja muistuttaa siitä kuinka mä en kelpaa. 
Hei Nita, sä et kelpaa tähän maailmaan. Älä hassuttele, tämä ei ole sun paikkas.

Mä istuin tänäänkin tunnin pimeässä suihkussa terän kanssa ja mietin miksen mä pysty satuttamaan. Miksei musta enää ole siihen? Hävettää. Hävettää kun ei kykene viiltämään ja hävettää kun haluaa viiltää. Miten mä rankasen oikeen sitte itseäni? Tää kelpaamattomuus täytyy saada jotenkin pois.

Pieni valo on mun elämässä. Pelottaa että jos musta tuntuu ihan hyvälle olla jonkun kanssa oma itseni niin sekin sanoo tietenkin jossain vaiheessa, että hei sä et kelpaa mulle. Tietenkään en kelpaa, mutta mä haluaisin kovasti kelvata.

Ota mut siihen ja anna mun olla siinä.
Mä niin pidän susta.

jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut

Se kuinka mun sielu kuoli.


Se Rakkaus johon mä joskus toivoin jääväni valui viime syksynä mun käsistä, enkä saanut siitä enää otetta. Silloin tuntui että maailma tosiaan loppuu. Luulin että kuolen siihen oloon olla ilman sitä toista ihmistä. Mä kun niin luulin kuuluvani siihen elämään sen ihmisen vierelle. Rakastinhan mä silloin. Ja vieläkin ehkä vähän. Se ihminen tappoi mut.

Iltaisin mä itken näissä samoissa lakanoissa joissa mä jouduin nukkumaan silloin siihen aikaan aina vaatteet päällä. Vaatteet päällä, hiukset kiinni ja meikattuna - joka ikinen yö. Etten mä vaan kuvottaisi sitä ihmistä siinä toisella puolella sänkyä. Täytyi pitää peittoa päällä että jos toinen sattuu koskettamaan niin ei tarvitse koskea muhun. Sata kertaa kuulin kuiskauksina kuinka mä kuvotin sitä ihmistä jota rakastin. Sata kertaa. Ehkä miljoona. Mä lopetin silloin aikoinaan laskemisen.

Muista käydä suihkussa yhdessä aina niin että valot on sammuksissa eikä oven välistä pääse valoa. Sielä suihkuhuoneessa toisen ihmisen edessä mun ollessa alasti oli ihan yhtä pimeää kuin mun sielussa siihen aikaan. Itkin aina suihkussa ja häpesin. Häpesin seisoa pimeässä toisen vierellä. Suihkun jälkeen muista laittaa ripsiväriä! Muistathan?

Muistan ne hetket jolloin mä olin kovin surullinen eikä mun satuttaminen kiinnostanut sitä toista ihmistä. Vaikka istuin tunteja huoneessa terä kädessä ja satutin - ei mua edes katsottu. Olis edes nauranut mulle. Jos loukkasin toista sain mä tietenkin lyöntejä ja kuristuksia. Kuulin sanoja sanojen perään. Kuinka mun pitäis kuolla. Kuinka mua häpeää koko saatanan kaupunki omaa äitiä myöten. Ja tosiaan, silti mä rakastin.

Sinä päivänä kun se ihminen pakkas tavaransa ja jätti musta vaan tyhjän kuoren voimattomana itkemään keittiöön en uskonut, että mä ikinä enää nousisin siitä ylös. Mietin edelleen kuinka mä satuin silloin tulemaan suihkussa pelkässä pyyhkeessä ja samaan aikaan se toinen ihminen oli livahtanut takaisin meidän asuntoon. Se töni mut sohvalle istumaan siinä pelkässä pyyhkeessä. Luulin että kuolen siihen häpeään.

Katsoi mua silmiin. Nauroi ja repi pyyhkeen mun päältä. Kiljuin. Itkin ja mä toivoin että kuolen. Anelin anteeksantoa ja itkin. Revin sen saatanan pyyhkeen ympärilleni ja lamaannuin. Koitin kasvattaa muurin siihen mun ja sen ihmisen väliin. Mutta en mä osannut. En osannut varautua siihen että se laittoi mut uudelleen siihen sohvalle istumaan alasti ja nauroi mulle ja ääneen kertoi kuinka kuvotin sitä ja sanoi niitä sanoja joita vihasin. "Kato nyt ittees. Kato kato kato. Etkö sä nää noilla rumilla silmilläs? Täytyykö sut viedä katsomaan?" Ja mä vaan itkin ja koitin kasvattaa kuorta. Peittää itseni. Kysyi mitä mä muka itkin, olihan se nähnyt mut sata kertaa alasti, tiesi kuulemma kuinka ruma mä olin.

Kiskoi mut sohvalta ja riepotti mut kokovartalopeilin eteen alasti ja pakotti seisomaan siinä. Pakotti katsomaan peilistä kuinka saatanan ruma lehmä mä olin ja mä koitin paeta siitä. Lopuksi mä myönsin itekki ääneen kuinka ruma ja kuvottava olin. Kuvotti katsoa itseä siitä peilistä samalla kun se toinen näytti jokaista kohtaa mun vartalossa perätysten ja kertoi kuinka kamala se oli. Itkin. Musta tuntu että mun sielu tais kuolla siihen hetkeen. Mä rakastin sitä ihmistä ja se teki mulle niin.

Hiuksista repien lattialle, löi mahaan ja muistutti kuinka mun kuuluisi kuolla. Lähti eikä enää koskaan palannut siihen asuntoon. Mä taisin olla siinä lattialla kauan. En muista. Viillot ja mustelmat jäi, enkä mä kai koskaan anna anteeksi.

Siitä on puoli vuotta. Ja edelleen mä kannan samoja taakkoja ja itkuja.


Valot on pois suihkussa edelleen vaikka mä olen sielä yksin.

Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi?

Ei taas tiedä mistä alotan ja minne lopetan. Elämä menee kuperkeikkaa ja oon aivan hukassa itteni kanssa. Oon miettiny että jos jokainen satuttava kokemus vahvistaa niin mun täytyis olla helvetin vahva. Enpä ole. Olisinkin. Jos olis kyky ja usko selviytyä mistä vaan niin aina ei tarvis pelätä että menee rikki. Tai milloin on liikaa.

Tosiaan se rakkaus joka kerran sekotti mut ja paransi mut hajotti kolme viikkoa sitten mut kovemmin kuin mikään muu. Kovemmin kuin Hän.  Kolme vuotta sitä rakkauden sekasotkua Hänen kanssa teki musta heikon ja sitten tuli Niko. Ja se ihminen teki mut ehjäks puolen toista vuoden ajan. Tai niinhän mä luulin. Todellisuudessa mä olin sille ovimatto ja ratkasu helppoon elämään, mutta rakastuneena sitä sokaistuu vissiin ihan täysin. Annoin sen tyhmänä polkee mut maan rakoon ja hajottaa mut kovemmin ku kukaan muu. Sitten mä vaan tulin vihaseks ja katkeraks. Itelleni ehkä eniten ja aloin taas rankasta itteäni. Niin tietysti. Niko tuli onnelliseks jokaisesta viillosta ja siitä kun mä kärsin. Sitten ku se oli imeny kaiken voiman ja elinhalun musta se päättikin ettei se rakasta mua enää. Hylkäs vain. Ja mä luulin tosiaan että mä kuolen. Mutta tuhat laastaria ja aika monta viiltoa myöhemmin mä tajusin että kai mussa on vielä jotain jäljellä tän kaiken saastan alla.

Eniten mua surettaa se, että mä olen nykyään kelpaamattomampi ku koskaan. En osaa enää viiltää. Oon muuttunu niin paljon etten tunnista itteäni. Oon suunnattoman katkera. Elämälle. Itelleni. Ja kaiken lisäks vielä vihaan jokaista ihmistä maailmassa. Ihan jokaista.

Tahtoisin niin kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kelvata ja olla hyvä. 
Tahtoisin niin viiltää.

Rakastan aamua, rakastan iltaa, rakastan sinua aamusta iltaan.

Edellisestä kerrasta on taas aikaa. Elämäkin tässä välissä on muuttunut ihan liikaa. Kirjoittaminen on tuntunu vaikealta, aivan kuin ei olisi mitään kerrottavaa, vaikka todellisuudessa olisi miljoonia asioita. Viimeiset puoli vuotta on tuntunut ettei mikään tunnu miltään ja välillä ehkä siltä että kaikki tuntuu mahdottoman vaikealta. Sanat jää kurkkuun ja sormet ei liiku enää entiseen tahtiin näppäimistöllä.

Kirjoittaminen oli ennen viimeinen henkireikä mulle. Keino jonka avulla mä jaksoin nauraa tässä maailmassa, kun sai sitä tuskaa edes vähän pois. Viiltely oli rangaistusmeneteltä, lahja multa itseltäni itselleni. Kas tässä terä, viillä itseäsi, kelpaat paremmin muille.

Viiltely ja kirjoittaminen jäi. Ai miksikö? No tässä kaikessa pyörremyrskymaailmassa ei ole jäänyt enää sijaa millekkään mikä oli ennen kovin tärkeää mulle.

Kaikki alkoi siitä kai kun mä keväällä menin menettämään sydämeni jollekin, joka ei osannut pitää siitä huolta. Ja taisin silloin elää liiassa toivossa ja menneissä. Uskoin että elämä tulee muuttumaan paremmaksi.


Silloin rakastuin. Toki tuli aiemmin elettyä kepeää elämää ilman ketään. Sitten tuli pieneksi hetkeksi elämään joku joka kirjaimellisesti laittoi koko paskan ihan ylös alaisin. Oli helppo hengittää samaa ilmaa ja mä tunsin itseni kauniiksi. Oli hyvä olla siinä toisen vieressä ja katsoa sitä ja haistaa sen haju. Kuvotin itteeni kovin vähän silloin. Se rakkaus meni ja kovasti koitin sitä korvata. Eipä onnistunut silloin, nyt ehkä oon päässyt yli siitä paljolti ja enää on vaan kaunis muisto niistä ihanista hetkistä. En tahdo päästää kokonaan irti milloinkaan.



Juhannuksilla on tapana muuttaa mun elämä. Hassua, mutta niin se vaan on. Hän tuli silloin eräänä juhannuksena. Se oli upeaa aikaa se, muistan edelleenkin kuinka mä vaan olin siitä onnesta ihan muikeena. Sekin paska on jo selvitetty ja elämässä menty eteenpäin. Luojan kiitos. Enää ei ole Häntä eikä sitä kamalaa kaipuuta.



Mutta niin, juhannuksena joku tulla tupsahti mun elämään. Kaikki se alku oli sekavaa ja mä suhtauduin kerrankin tähän varauksella, mukamas mä olin oppinu jotain. Tuskin, koska taas tuli menetettyä sydän eräälle. Ihan hyvä kai niin. En mä tiedä onko tää ihminen tuossa mun edessä parantanu mua vähän, korjannut jostain kohtaa vai onko tää sellainen kausi. Vaikea sanoo. Viiltely loppui, itsensä satuttamista ei ole enää juuri lainkaan. Ikävä on satuttamista kyllä.


Lopetin koulun, olin asunnoton ja työtön. Sain olla jonkun kanssa josta välitin. Jonkun joka sanoi välittävänsä musta. Mukamas. En tiiä todellakaan kaiken tän jälkeen vieläkään totuutta. Ehkä sitten joskus. Ainakin satutan tota ihmistä kovasti joka ikinen päivä. Sen takia on vaikea olla tässä. Toinen kärsii koska mä oon niin viallinen. Kun tietäisin miten tän sais loppumaan niin lopettaisin tän. Kai tää on vahvuudesta kiinni.

Kaveri menehtyi alkuvuodesta. Joillakin on voimaa lähtee täältä. Joillakin ei. Viime syksynä jälleen piti lähteä täältä, mutta mä hölmö aloin taas uskoo parempaan. Ehei, ei niin käy, ei mikään muutu.

Ystävät on kadonneet, suureksi osaksi mun omasta käytöksestä. Olo on niin voimaton ja oma kunto hävettää niin etten kehtaa näyttäytyä. En pysty elämään. Kovasti mä kaipaan menneitä, viime vuotta kun kaikki oli suht keveästi ja mä pystyin hengittämään. Nyt kaikki on ihan liikaa muuttunu.

Mutta nyt mä tiedän vaan sen että rakastan tuota ihmistä mun edessä ja koitan nyt kovempaa kuin koskaan ennen. Rakastan sitä kuinka se rakastaa mua aivan pyyteettömästi. Joku joka ei anna periksi, kerrankin mun on ihan hyvä olla jossain. Tähän mä jään.


Ehkä mä joskus annan itelleni anteeks.

Ehkä mulla on joskus voimaa lopettaa tää.