I still remember

Tekisi mieli huutaa päin naamaa


rakastan sinua ja sinä olet ainut joka voi lopettaa tämän tuskan.


En koskaan saa kuitenkaan sanotuksi. Katselen, itken ja yritän olla ihana. Mutta en tule koskaan riittämään Hänelle. Ja siksi mä haluankin lähteä.

Kohta, ihan pian.

Song to say goodbye.

Mä olen päättänyt lähteä. Se on ihan okei.

Tänään en kykene otsikoimaan.

Mä kuvittelin että pärjään hyvin tämän parantumisen kanssa. Kuvittelin että musta on siihen. Ei musta kuitenkaan ole. Mä en kykene ottamaan niin suuria askelia. Eikä mulla ole voimiakaan, vaikka niin luulen. Eikä mitään minkä takia yrittää edes parantua.

Mä haluaisin niin kovasti parantua. Saada tämän tuskan pois. Oon menettänyt niin paljon tämän sairauden takia. Niin monta upeaa ihmistä, hetkeä ja mahdollisuutta. Viihan tätä oloa. Vihaan, mutta en silti kykene pääsemään tästä irti.

Meinasin tänää vahvistaa itsemurhapäivän kalenteriin. Meinasin luovuttaa. Mä kuitenkin päätin että odotan vielä muutaman päivän. Jos tuntuu siltä niin sitten lähden täältä. Annan itselleni kuitenkin vielä mahdollisuuden parantumiseen.

Paha olo. Ahdistaa, itkettää, pelottaa, surettaa ja kaikkea muuta mahdollista. Enkä saa tätä oloa pois. Tämä ei mene. Ei mene millään pois.

Enkä saa sanotuksi ääneen, että



mä en pärjää enää minuuttiakaan yksin tämän olon kanssa.

Vaikeinta mun parantumisessa taitaa olla muille kertominen.

Ehdottomasti.

Parantumisia.

Mä en tiedä.

En tiedä miksen mä näytä pahaa oloani.

Mä voisin näyttää. Voisin antaa sen näkyä, antaa kaikkien tietää. Voisin saada apua, tukea ja rakkautta. Voisin parantua. En kuitenkaan tee niin. Ehken mä ole vielä valmis. Ehkä sitten joskus.

Mä olen päättänyt päivän milloin lähden täältä ajat sitten jo. Merkkasin sen kalenteriin "onnellisin päivä koskaan". Eilen pyyhin sen pois. Eilen päätin että paranen, päivä kerrallaan. Aloitan siitä että en anna itseni luisua yhtään enempää. Päätin ensiksi pitää kynsin ja hampain kiiinni siitä mitä mulla on, ja sitten kun se pysyy jo omin voimin mä aloitan paranemisen.

Ehkä musta on siihen. Tein itselleni tavoitteita, tehtäviä. Ne on typeriä, mutta mulle tärkeitä.

• Lopetan itseni satuttamisen. Ei enää viiltelyä, polttamista, raapimista tai lääkkeitä
• Selvitän itselleni omat tunteeni
• Kerron ihmisille joiden kuuluu tietää, että mulla on paha olla
  
• Hävitän kaikki itsemurhaan liittyvät asiat
• Annan itselleni luvan rakastaa, vihata, pitää ja välittää ihmisistä
• Luotan muihin ihmisiin sekä itseeni
• Päästän ihmiset lähelleni

• Päätän parantua. Pysyvästi.
  

Kaksi asiaa mä olen jo tehnyt. Hävittänyt kaikki itsemurhaan liittyvät asiat. Päättänyt parantua.

Mä pystyn siihen. Ja sittenkun mä olen terve, eräs ihminen voi alkaa välittää minusta! (:

Tietenkin pidän.

Pidä itsestäsi huolta.

Minä vihaan tuota lausetta.

Pidä. Jotenkin pakottava. Käskevä. Usein tuon lauseen kuulee sellaiselta ihmiseltä, josta välittää. Se ihminen käskee sua pitämään itsestäs huolta. En halua tuottaa sellaiselle ihmiselle pettymystä josta välitän. Siispä mun on pakko pitää huolta itsestäni.

Itsestäni. Mitäpä jos mä en voi pitää itsestäni huolta? Jos en enää hallitse itseäni, jos mun voimat ei enää riitä itsestäni huolehtimiseen? Mitä mä sitten teen?

Huolta. Mikä on huolta pitämistä? Onko se sitä etten lähde täältä? Onko se sitä että en satuta itseäni? Huolta pitäminen on kovin suhteellinen käsite. Jollekkin se saattaa olla sitä että selviytyy seuraavaa päivään, jollekkin sitä että ei anna kenenkään lannistaa itseään. En mä osaa pitää huolta itsestäni. En ainakaan kykene siihen. Siksi mua kovasti harmittaakin että lupaan pitää huolta itsestäni.

I flirt with suicide.

Mä olen uskomattoman väsynyt. Mä en tiedä enää miten jaksaa seuraavaan päivään.

Jokainen päivä on kamalaa ponnistelua, en muista edes milloin viimeeksi olisin ollut onnellinen. Tai edes milloin olisi ollut "hyvä päivä". En muista milloin olisin tuntenut aidosti iloa, onnellisuutta tai rakkautta. Se on aika puuduttavaa.

Mä olen alkanut menettää otteeni kaikesta vähänkään merkityksellisestä. Menetin Hänet, ainoan asian jonka takia olen jaksanut yrittää jaksaa seuraavaan päivään. Ainoan asian jonka takia mä olen edes vielä täälä. Mä olen myös menettämässä kaikki vähänkään tärkeät ihmiset. Jos en muuten, niin työnnän ne pois mun luota tahtomatta.

Mä olen ihan yksin. Ja ihan voimaton.

Viikonloppuna junassa seurasin koko ajan junan nopeutta. Mitä lähemmäs pääsin omaa kaupunkiani, sitä enemmän kiinnitin junan nopeuteen huomiota. Seurasin tarkasti mihin kohtaan minun tulisi mennä, että junan nopeus riittäisi mut päästämään pois täältä. Säikähdin itsekkin ajatuksiani. Tiedän nyt kuitenkin sopivan paikan.

Vihaan sitä että jokainen päivä kuluu miettiessä milloin saan siivet, miettiessä kuinka paljon mua sattuu, miettiessä mistä mä saan voimia lisää, miettiessä kuinka parantua, miettiessä milloin pääsen viiltämään.

Hei mua koskee ihan likaa.

En saa lähteä täältä, en saa satuttaa enää. En saa luovuttaa, en saa lakata taistelemasta.

Mun pitäisi pitää kiinni.
Jäädä tänne.
Kamppailla.
Yrittää.
Parantua.
Voittaa.


Tätä taistelua mä en vaan tule voittamaan koskaan, miksi mä siis edes yrittäisin?

Hei hei hei
mä hajoan kappaleiksi
enkä tiedä mitä tehdä.

Auttakaa. En halua luovuttaa ihan vielä.