Maailman edes sydän ikävästä repee.

Jos menet pois mitä minulle jää? 

Mä jotenkin aina ajattelen kun rakastun ja rakastan, että mulle riittää siitä ihmisestä pieni palanen. Etten mä kuitenkaan kelpaa tälläisenä enkä mä saa sitä ihmistä itselleni kuitenkaan niin täytyy tyytyä vähään. Pieneen palaan siitä toisesta. Suudelmaan. Seksiin. Halaukseen. Pieneen ainutlaatuiseen hetkeen joka sitten mulle riittää. 

Nyt mä rakastuin suhun. Aluksi mä toivoin että mä riittäisin sulle ja että sä rakastuisit muhun samalla tavalla kuin mä rakastan sua. Mutten mä sulle riitä, sä sanot että sä et halua olla koskaan enää kenenkään kanssa, musta tuntuu että mä en vaan kelpaa sulle tarpeeks sillä tavalla. Sä sanoit joskus että mun kuuluis olla kuus vuotta vanhempi ja muutenkin fiksumpi, sitten asiat olis eritavalla. Sä oot kohtuuton, tiedätkö sen? Rakastan sua pyyteettömästi ja palaan aina sun luo lopuks vaikka joku joskus tuntuu paremmalle kuin sä. Mutta silti mä löydän itteni siitä sun kainalosta meidän sängystä ja mun on siinä parempi olla kuin missään muualla. 

Sä sanoit joskus että jossen mä pysty pitämään tästä tunteita erossa ja olla kuvittelematta mitään niin sä lähdet etkä tuu enään takas. Niimpä mä en oo koskaan enää sen jälkeen ottanut meitä puheeks. Öisin ku nukut niin sanon ääneti että rakastan sua ja se saa riittää. 

Viime aikoina meidän välit on muuttunu. Jotenkin sä oot enemmän  läsnä ja siinä, välillä tuntuu että sä jopa välittäisit musta oikeasti. En usko että se on niin, mutta jotenkin sä saat mut vaan tuntemaan niin. Suutelet mua niinku mä olisin sun oma. Mä pelkään että tää loppuu. Ja mä pelkään että sä löydät jonkun muun jota suudella.

Anna mun riittää sulle. 

Mä koitan kertoa mille sä tunnut

Kummassa meissä on vikaa? Kumpi meistä tässä on se idiootti ja tunnevammanen. Minä joka takerrun ja rakastun ku idiootti, vai sinä joka loukkaat toista ja ajattelet itseäs. Tiedätköhän sä edes kuinka paljon mä välitän? Mä toivon että sä olisit tajunnut sen ja kunnioittaisit mua sen verran ettet aina loukkais mua niin paljon kun en mä jaksa tätä jatkuvaa satuttamista. En mä halua herätä aamulla ja tajuta ensimmäisenä sitä kipua minkä oot taas saanu aikaan polkemalla mut maan rakoon ja kävelemällä mun yli. Ja mä oon koittanu sanoa sulle, että älä valehtele äläkä satuta mutta mikset sä kuule mua? 

Miksi sä annat mun ymmärtää (tai sitten mä kuvittelen kaikki pienet vihjeet) ja annat toivoa, käytät mua hyväkses ja sitten nakkaat mut sen toisen naisen takia menemään enkä mä enää oo sulle yhtään mitään.

Kun se toinen nainen soittaa, sä oot iloinen ja peittelet sitä että sä lähdet taas sen matkaan ja kuvittelet perkele etten mä tajua. Sä varmaan nauratkin mulle tuolla nurkan takana aina, mä voin kuvitella kuinka onnellinen sä oot sen toisen seurassa.

Mä olisin sulle niin paljon kiltimpi ja parempi jos sä antaisit mun todistaa sen. Antaisit mulle mahdollisuuden näyttää että minkälainen mä oikeesti olen. Ja jos sä yhtään piittaisit musta niin sä antaisit mun olla. Vaikka me tuolla pyörittäis samoissa porukoissa niin et huomais mua. Olisin olematta olemassa. Mä tahtoisin ettet sä puhuis mulle, ettet sä koskis muhun etkä kattos muhun. Ehkä jos sä antaisit mun olla sielä mun omassa ala-arvoisessa maailmassani mihin sun kaltaset täydellisyydet ei eksy niin ehkä mä voisin päästää irti.

Anna mun hengittää niin ettei muhun satu.
Mene sen toisen matkaan ja ole sen kanssa jos se sut onnelliseks tekee, niin paljon mä sua rakastan.
Polje mut vaan maan rakoon, kyllä mä sen kestän - oonhan mä jo saanu susta sen pienen palan.

Vittu että sun rakastaminen sattuu niin mielettömästi. 

Mikset nää että mä oon tässä?

Mulla on paha olla. Tuolta sisältä koskee niin paljon etten tiedä kuinka elää sen kivun kanssa toisinaan. Mä en tunnista itseäni enkä tiedä mitä mä tuolta tulevaisuudelta haluan - onko sielä edes mulle mitään vai odotanko viimeistä hengenvetoa? Aiemmin kaikki oli niin selvää, nyt mä en tiedä mistään mitään, jokainen päivä on jo voitto itsessään enkä mä mieti sen pidemmälle.

Haluaisin (tarvisin) että joku tulis ja nappais mua napakasti kädestä kiinni että hei, me selvitään tästä ja sä et ole yksin. Silloin kun Hän oli kuvioissa ja mä koitin sietää sitä rakkautta niin oon löytänyt niitä samoja kiputiloja nyt. Tapasin syksyllä jonkun ihmisen joka pisti mun pienen surkean elämän yhdellä sanalla ja pelkällä läsnäolollaan aivan pyörremyrskymaailmaksi. Halusin sen ihmisen juuri niinku mä halusin aikoinaan Hänet. Miellytin viimeiseen asti, annoin ihan kaikkeni, että saisin pienen palan siitä ihmisestä. Pienen palan niin voisin olla onnellinen ja päästää sen ihmisen menemään. Annoin tän ihmisen valehdella mulle päin naamaa ja uskottelin sille etten mä muka tajunnut mitään (tein itestäni niin vitun typerän) ja annoin tän ihmisen käyttää mua niin törkeesti hyväkseen vaan pienen palan takia.

Mä en tiedä voiko toista ihmistä rakastaa niin ettei se toinen muka rakasta takaisin mitenkään päin? Yritän uskotella itelleni, että en mä tunne mitään sitä kohtaan, vaikka joka kerta kun ees vilkasen sitä ihmistä niin mulla on turvallinen olo. Valehtelen itelleni etten välitä, koitan niin kovasti piilottaa sen välittämisen (vai rakastanko mä? en mä tiedä) ettei se ihminen nää mua niin heikkona ja satuta mua. Toisen ihmisen välittämistä on niin helvetin helppo käyttää hyväkseen. Sitä mä pelkään. Että mä välitän siitä ihmisestä niin että se tietää sen ja että se ottaa ja pitää mua kynnysmattona. En haluu sitä enää koskaan.

Kyllä mä tiedän ettei kukaan kuulu sinulle ellei sitä itse halua, mutta mä haluaisin kuvitella meille yhteisen tulevaisuuden ja rakkauden. Ei tää ihminen edes varmaan tunne mua oikeasti kun en mäkään tunne edes ite itteäni, mitenkä se vois koskaan välittää musta? Mä olen likainen ja huono ihminen, enkä mä kelpaa tälläisenä kellekään ennenku saan tän saastan pois mun sielusta. En taida koskaan parantua. Mä en vittu edes tiedä mitä mä tähän selitän menemään.

Mutta kun mä rakastan sua aivan mielettömästi ja mä haluaisin että mä kelpaisin sulle. 

Että sä soittaisit mulle muulloinkin kun sä jotain tarvitset.

Että sä tulisit mun viereen muulloinkin kun ei oo muuta yöpaikkaa ja sä et olis kännissä. 

Mä haluaisin että sä sanoisit mulle jotain pientä mukavaa ja saisit mut ehjemmäks.

Mutta mä en koskaan tuu sulle kelpaamaan tälläisenä. 

En ikinä.

Mä en enää koskaan päästä itteeni välittämään. En enää ikinä, mä en kelpaa sitä että vaikka kuinka mä palvoisin toista ja antaisin kaikkeni en saa muuta kuin ne viimeset rippeet toisesta ihmisestä. Ja samalla se ihminen kaipaa ja rakastaa jotain muuta ihmistä. Ja mä tiedän että olisin paljon parempi kulkemaan siinä sun rinnallas kuin se toinen. Mä rakastaisin sua pyyteettömästi.

Mitä mun pitää vielä tehdä että sä alat välittämään?

Älä satuta mua enää.

Sua ei oo tehty kenenkään kylkiluusta!

Tässä vitun maailmassa ei oo mitään järkeä. Herään joka aamu, teen samat toimet eri järjestyksessä, lähen ajelemaan ja illalla painun nukkumaan. Ja se kaikki sekoittaa mut.

Mä en tiedä kuka mä olen, mimmonen mä olet ja mitä mun pitäis tehdä. Mä haluaisin olla edelleen se sama ihminen josta Niko välitti, mutta ymmärrän etten saa sitä välittämistä enää koskaan takasin sen jälkeen kuinka arvottomana sitä pidin. Ja olen pitänyt. Kaduttaa niin kamalasti, mutta kerran särjetty on entistä vahvempi.Ikävöin sua Niko niin kamalasti että meinaan kuolla. Rakastan sua.

Haluaisin löytää jonkun joka kelpuuttais mut ja tekis musta ehjän. Jonka kanssa mä voisin tehdä sen kaiken mitä oon aina suunnitellu. Mutta mä en kelpaa kellekään tälläisenä rumana ja likaisena sisältä.

Jonakin päivänä kaduttaa.

Sä olet se joka karkuun pääs !

Mun oma pyörremyrskymaailma, paikka johon mä en ikinä totu ja josta omaa paikkaa en taida koskaan löytää.

Vuosi sitten eron jälkeen mä olin toinen ihminen. Sellainen ihminen jossa oli paljon rikkinäistä ja monia kiputiloja, jonka nauru oli kadonnut kauas vuorille pakoon. Mä koitin hengittää ja elää. Sitten mä jotenkin löysin sut. Sä kiinnitit mun huomion, kerrankaan en epäillyt ja otin sut mun elämään yhdellä henkäyksellä. Ihan rohkeasti, tosta noin vaan mä otin sut tänne maailmaan ja annoin sun olla sellainen toisenlainen kieroonkasvanut. Välitin niin kovin. Sä olit se jonka avulla mä opin iloitsemaan taas, asiolla oli merkitystä, se jonka kanssa sai riidellä itku kurkussa ja jonka kanssa oli taas niin pirun hyvä olla. Tuli talvi, tuli kevät ja mä en saanut sua enää kiinni. Eksyttiin vissiin kummatkin vieraisiin polkuihin ja mä kasvatin maailman korkeimman muurin mun välittämisen ja sun väliin.

Tapasin jonkun toisen jonka viereen halusin yöt käpertyä nukkumaan ja joka sai mut nauramaan. Välitin niin kovin edelleen susta että tein kaikkeni ettei sun nimen kuuleminen sattuis niin saatanasti. Mä olin sulle ilkeä, itsekäs ja julma niinku sä olit aina ollu mulle. Sitten me ei enää koskaan puhuttu. Mä jatkoin niiden ihmisten ja asioiden kanssa jotka sä toit mun elämään. Useesti ikävöin sua niin pirusti. Näin unia ja koitin sut tavottaa sieltä missä tiesin sun viettävän aikaa. Kuulin että olit löytänyt jonkun jonka kanssa sun on hyvä olla. Onnellinen mä sun puolesta olin enemmän kuin koskaan. Muista rakastaa sitä tyttöä.

Nyt mä näin sut puolen vuoden jälkeen. Mä koitin olla kuin ei mitään, koitin olla muistamatta sitä rakkautta. Ja kun mä istuin siihen sohvalle ja vilkaisin suhun niin mä ensimmäisenä jumituin sun katseeseen. Siihen miten sä katoin mua pitkään etkä päästäny mun katsetta karkuun. Voi luoja miten kova ikävä mulla olikaan ollut sua. Kuinka paljon musta puuttuikaan ilman sua.

Sä kerroit kuinka sä oot monesti miettiny oltaisko me oltu onnellisia, mitä meistä olis tullut? Pyysit anteeksi niitä kaikkia itsekkyyksiä, riitoja ja liian hätäisiä päätöksiä. Ja me halattiin useasti ja kun mä painoin pääni sun hartiaan ja haistoin sun tutun tuoksun samalla kun nousin varpailleni sua halatakseni - mulla oli hyvä olla.Sä kerroit kuinka ikävä sulla oli ollut mua, mutta voi, usko kuinka mä ikävöin sua.


Sä olit se joka karkuun silloin pääs, mutta täällä mä odotan sua aina. Tiedä se.

Ne jotka muutti mun maailmaa. En vaihtais sekunttiakaan.

Mietin vielä kuukausi sun jälkeen sua. Sitä pientä kipinää ja hyvää oloa sun vieressä. Miten sait mun mahan kihelmöimään ja unohtamaan mun ikuiset huolet ja murheet. Ei ollut sun vieressä raskaita taakkoja niskassa kun hykersin vedet silmissä sun hölmöille jutuille. Ajattelin että sun vieressä on hyvä, ei oo kiire mihinkään. Karkasit aivan liian nopeasti. Mutta mä hymyilen sulle - meille. Toivon että sulla on hyvä olla, yksin tai sitten jonkun toisen kanssa. Olet mielessä joka ikinen päivä miljoonasti. Tiedä se.

En vaihtais sekunttiakaan :)


Hän, joka oli ensimmäinen kipeä rakkaus. Niin, se jonka perään itkin viikkoja, koska sattui niin helvetisti olla ilman jotain ihmistä. Muistan ne miljoonat yöt ja päivät ilman sua. Mitä sulle kuuluu? Kenen vieressä nukut nyt? Kaipaatko sä mua koskaan? Olenko mä sulle yhtään mitään? Niitä kysymyksiä mä pyöritin päässäni uudelleen ja uudelleen. Mietin kuinka saada sut omakseni. Mietin naivilla tavalla tuhansia keinoja ja petoksia saadakseni sut. Pidin meidän salaisuudet, pidin sun puolia aina kun vain voin. Itkin ja huusin sun takias. Luulin kuolevani ilman sua. Ja luulin kuolevani kun menetin sut kokonaan. Miten pääsisin sun yli?
Kolme kipeää vuotta,

En vaihtais sekunttiakaan :) 

Sä olit jotain sellaista mitä en koskaan uskonut todeksi. Luulin että sut on luotu mulle, joskus luulen vieläkin. Niin paljon samaa, niin paljon mä sua ymmärsin. Annoin kaikkeni, jokaisen osan musta sulle ja luotin. Rakastin mielettömästi, enemmän kuin itseäni. Ainut ajatuks kaikesta on, että voi kunpa mä olisin ollut viisaampi ja voi kunpa mä olisin pyytänyt tarpeeks ajoissa anteeks sulta. Toivon että sä pärjäät, toivon todella että sulla on hyvä olla. Mä olen täällä aina sua auttamassa, mun rakkaus ei koskaan katoa vaikken näytä sitä. Anteeks Niko,


En vaihtais sekunttiakaan :) 


Sinä joka olet nyt siinä vieressä olematta kuitenkaan siinä. Susta mä en kykene sanomaan sanakaan. Oot jotain niin paskaa, uskomatonta ja helvetin väärää. Vaihtaisin sut. 


olette rakkaita ja tärkeitä. kiitos, nyt oon miljoonasti viisaampi ja vahvempi Nita.

tykkään susta niin paljon ettei siinä oo mitään järkee

En saa ilmaa. En pysty ajattelemaan. Tuntuu että kuolen tähän oloon. Tuntuu niin pahalle menettää. Tuntuu vielä pahemmalle ettei kelpaa. Mä niin kovasti välitin. Ja välitän. Ja tulen varmasti välittämään. Tiesinhän mä alun alkaenkin että en mä oo ansainnu mitään hyvää. En ketään kenestä oikeesti välitän.

Yhdeksän kuukauden aikana on vastaan tullu vaikka minkälaista ihmistä, ihmisiä jotka on täydellisyydellään meinannu pakahduttaa mut ja silti en oo halunnu olla niiden kanssa. Ihmisiä jotka on palvonu maata mun jalkojen alla, mutta silti se ei oo kelvannu mulle. Enkä mä ole koko aikana välittänyt paskaakaan siitä kenen kanssa oon ja mitä teen. Välittänyt mistään mitään. En oo kertaakaan katsonu eteenpäin ja ajatellu että nyt on helpompi olla.

Ja tietenkin kun mä löydän sen ihmisen ihan sattumalta, melkein mahdottomalta tuntuneen tilanteen jälkeen ja olo on kerrankin ihan hyvä niin tietenkään mä en kelpaa. Tietenkin menetän. Sanoin tän kaiken ääneen ennenku mitään edes tapahtu. Ai hyvä jumala kerro mulle miksen mä kelpaa? Miks mä en koskaan saa sellasen ihmisen kanssa jonka haluun. En haluu päästää irti.

Sun kanssa oli helppo hengittää.
En päästä irti.

Saatan kuolla tähän oloon.



ps. tuijotan terää ja vuoron perää tyhjää viesti kenttää. miten mä saan kaiken muuttumaan?


enjaksalukeetätäpaskaaläpi, olkoo virheitä

mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana

 En mä tiedä kestänkö tänä kelpaamattomuutta enää. Onnistun henkäys henkäykseltä tekemään aina jonkun virheen niin, että menetän aina sen pienen valon mun käsistä. Se kenestä oon jaksanu viime aikoina iloita, hymyillä vesisateessa ja polttaa miljoona tupakkaa mietiskellessä halus lähteä pois multa. Tiedänhän mä ettei kukaan kuulu mulle ellei itse niin tahdo, mutta silti ihan tosi, tuntuu kovin pahalle. Mä niin jaksoin taas jo vähän toivoa. Tiesin ettei kannata välittää kenestäkään kun ei siitä mitään tulee, en mä kelpaa.

Se kelpaamattomuus tuntuu niin pahalle välillä, että tänäänäkin musta tuntu kuin mun askeleet ois vaan lentäny kotiin suoraan viiltämään. Että jokainen asia jolla voi satuttaa huusi mun nimeä ja käski rangaista. Tällä kertaa kun mä satutin itseäni niin mä en itkenyt. Päätin että mä en rn ole niiden itkujen arvoinen. Ne itkee joilla on paha olla ja ne satuttaa, mä en saa itkeä koska mä rankaisen vaan itseäni. Tuntuu taas että iholla on sata miljoonaa kertaa saastaa ja se lähtee vaan pois satuttamalla.

Kovasti haluaisin sanoa jotain, mutta musta tuntuu etten taida löytää oikeita sanoja. En mä tiedä mitä sanoa ihmiselle jolle ei kelpaa. Pyytää anteeksi ja toivoa ettei se olisi kovin vihainen tälläisestä kelpaamattomuudesta? Halusin kovasti nähdäkin sen. Sanoa jotain niin että asiat olis hyvin, mutta ei mun pieneen mieleen taida mahtua se ajatus että menetetty mikä menetetty. Just tän takia mä pelkään niin välittämistä. Miksei helvetti tajua ettei ole kenenkään arvoinen?

Mun ajatukset lentelee joka suuntaan, toinen ääni käskee satuttamaan, toinen käskee unohtaa kaiken, täytyis lähteä tästä maailmasta, mene ja puhu sille, anna aikaa ja älä ikinä päästä ketään milliäkään lähelles. IKINÄ. Vittu mitä saatanan paskaa.


Tuun ja puhun jos sä tahot.
Ja jos ne oikeat sanat vaan löytyis.

Sulle voisin antaa kaiken. Kaiken maallisen ja maanalaisen.

Miks miks miks aina täytyy muistaa kuinka olematon on? Miksei tässä saatanan maailmassa oo yhtäkään joka käsittäis miltä tuntuu kun sielu on niin rikki ettei pysty olemaan, rakastamaan saati hengittämään. Hengittämään samaa ilmaa jonkun toisen kanssa.  

Jäin siihen missä näin mä sut
en tällaiseen oo uskonut

Pelottaa aivan mielettömästi välittää toisesta ihmisestä. Siksi mä koitankin olla välittämättä. Joskus tosin lipsun ja annan taas pienen osan itestäni sille välittämiselle. En uskalla kertoa, paljastaa että hei, sun kanssa tässä on ihan hyvä olla. Enkä kehtaakkaan, tiedänhän mä kuinka arvoton mä olen ja kelpaamaton kenenkään elämään. Mutta kyllä kai joskus saa hairahtua vähän toivomaan. 

En tiedä kuinka mä voisin joskus olla jonkun toisen ihmisen arvoinen, en mä tahdo kuitenkaan olla yksin. Tahtoisin niin kovasti välittää toisesta.

 

Mut susta taistelen
periks anna en
Täs oon ja tähän jään
sust kiinni pitämään

Tuntuu pahalle kun ei kelpaa. Mäpä en kykene siihen mihin ne muut kykenee, oon niin huono että en uskalla mennä paikkoihin missä ihmiset näkee mut kelpaamattomuuden. Pelkään kaupassa ja ulkona - aivan sama missä,aina sitä, että joku tulee ja puristaa tiukasti olkapäästä - kuiskaa ettei mun arvoiset kelpaa olemaan täällä. Että mun paikka on kotona ja sitten kun mä oon tarpeeks itseäni rankaissut niin saatan jopa uskaltaa kulkea kadulla. 

En sillalle jää seisomaan
reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät
niin hirtän itseni patteriin

Sinä päivänä kun mä kelpaan lupaan olla maailman paras sille toiselle ihmiselle. Lupaan antaa anteeksi kaiken. Lupaan olla koskaan suuttumatta tai loukkaamatta. Lupaan koittaa kelvata enemmän kuin ikinä ennen. Kunhan saan vaan olla siinä.

Nyt vaan riittäisi jos joku sanoisi että saisin olla siinä vieressä, kiire ei ole mihinkään ja ihan hyvä on näin. Että kelpaan näin, aina ei tarvitse huolehtia ja että seisoo siinä mun vieressä kun mä ne jaksa.

Vihaan näitä kiputiloja ja sitä että oon taas alkanut välittämään jostain ihmisestä.

mä lupaan suudella sun kipeitä kohtia

Mä katosin. Katosin kai johonkin tähän kipuun ja oloon, koska en enää tiedä mikä näistä ajatuksista on mun omia ja mikä tulee tästä olosta. Niitä samoja perkeleitä huutelee mun päässä päivästä toiseen ja muistuttaa siitä kuinka mä en kelpaa. 
Hei Nita, sä et kelpaa tähän maailmaan. Älä hassuttele, tämä ei ole sun paikkas.

Mä istuin tänäänkin tunnin pimeässä suihkussa terän kanssa ja mietin miksen mä pysty satuttamaan. Miksei musta enää ole siihen? Hävettää. Hävettää kun ei kykene viiltämään ja hävettää kun haluaa viiltää. Miten mä rankasen oikeen sitte itseäni? Tää kelpaamattomuus täytyy saada jotenkin pois.

Pieni valo on mun elämässä. Pelottaa että jos musta tuntuu ihan hyvälle olla jonkun kanssa oma itseni niin sekin sanoo tietenkin jossain vaiheessa, että hei sä et kelpaa mulle. Tietenkään en kelpaa, mutta mä haluaisin kovasti kelvata.

Ota mut siihen ja anna mun olla siinä.
Mä niin pidän susta.