ulkomuistisia asioita

Tasapainoilen parantumisen ja kuolemisen välillä. Joinakin päivinä halu parantua on aivan uskomattoman suuri, joinakin päivinä en meinaa kyetä elämään minuuttiakaan, kun halu kuolla on niin voimakas.

Kukaan ei taida oikeasti tietää mitä mä olen. En edes mä itse. Mä en tiedä mikä mussa on niin vikana, etten kelpaa. En tiedä mistä tää olo johtuu, mistä se on tullut. Mä en tiedä miksi en pysty elämään normaalisti, vaan annan tämän olon tukahduttaa mut. Ilman tätä sairautta (?) mä olisin varmasti ihan kiva. Ja valehtelisin vähemmän. Olisin iloisempi, elävämpi ja hauskempi. Olisin kaikkea mitä en nyt ole ja mä kelpaisin.

Yritin eräs päivä taas selittää sellaiselle ihmisille tätä oloa, joka ei tiedä asioista muuta kuin sen verran mitä hänen typerä ajatusmaailmansa on muodostanut. Oli turhauttavaa, ei se ihminen tahtonut ymmärtää, tahtonut käsittää. Kun tämä koko touhu on suhteellisen vajaata, hänen mielestään. Ei siinä muuten mitään, mutta älä helvetti tule kyselemään ja arvostelemaan jos et tiedä asioista mitään etkä halua ymmärtää.

Ihanan sekavaa, yhtä sekavaa kuin mun ajatuksetkin.
Haluun kuolla ja viiltää että tämä olo menee pois.

No one's gonna catch you when you fall

Kamalan paha olla. Tuntuu että tukehtuisin. Itkettää, mutten jaksa enää edes itkeä.

Mä oon yrittäny todella monta kertaa parantua. Oon yrittäny kelvata ja tulla hyväksytyksi. Oon tehny kaikkeni, ihan kaikkeni että kelpaisin. Ja silti en koskaan kelpaa kenellekkään. Haluaisin niin kovasti olla edes sen arvoinen, että saisin elää, mutta sekin on niin kovin kaukana.

Kysyttiin että minkä takia mä viillän. En osannu vastata silloin yhtään mitään, se kysymys tuli muutenkin niin yllättäen. En tiennyt että se kysyjä tietää. Se kysyi sitä asiaa halveksien. Kaikki se halveksunta tihku sen olemuksesta ja katseesta ja niistä sanoista. Enkä mä kyennyt vastaamaan. Mietin asiaa myöhemmin ja keksin syyn.


Satutan itseäni lähinnä tämän olon takia, kun on niin paha olla. Olen myös koukussa koko touhuun ja mä haluan olla edes siinä asiassa hyvä. Ja kaiken kukkuraksi viillän senkin takia että rankaisen itseäni siitä etten kelpaa. Huonoja syitä, tiedän, mutta ihan riittäviä siihen että voin tarttua terään ilman syyllisyyttä.

Ikävä ja sattuu.

enkestäenkestäenkestäenkestä

Mä en kestä tätä oloa. Mä kuolen tähän tuskaan. Pilaan aina kaiken. Mä pilaan ihan jokaisen asian. Mä en sais elää, näin huono ihminen ei sais elää enää minuuttiakaan. Mä oon liian viallinen, rikkinäinen, saastainen, ruma, vihainen, katkera, surullinen ja kelpaamaton. Mä haluaisin viiltää. Oon vaan liian huono viiltämäänkin, en enää osaa viiltää riittävän syviä viiltoja että tää tuska menis ohi. Kun tähän oloon ei auta enää mikään ja mun tarvii kuolla.

lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks

Tänään on tuntunut kovin vähän kipua. Lähinnä on ollut vain perus kelpaamattomuus. Kun en kelpaa, en millään. Kovin paljon on myös tullut sellaisia välittämisen oloja, tiedättehän. Sellaisia että tekisi haljeta kun välittää jostain ihmisestä niin paljon. Onneksi ne menee ohi.


Kaipaisin paljon haleja. Ja pusuja. Ja sellaista välittämistä. Jos joku vain vähän välittäisi, voisin vähän uskaltaa itkeäkkin.

Typerintä on se, että mulla olisi Se Ihminen. Olisi jos vain haluaisin. Jos vain antaisin luvan itselleni ja olisin riittävän rohkea. Ei tarvitsisi olla ainakaan yksin. Tämä ihminen on jo puolen vuoden ajan aiheuttanut sellaista myrskyä mun elämässä tunteiden osalta että en osaa edes sanoin kuvailla sitä. Kai se ihminen on myös vähän pahentanut tätä oloa, niin ilkeältä kuin se kuulostaakin. Mutta hänen takiaa mulle aina vaan tulee sellainen huonommuuden tunne kun en kelpaa hänelle kuitenkaan kokonaan (vaikka hän muuta väittääkin). Ja huonommuuden tunteessa satutan itseäni ja kärsin. Ja en ymmärrä alkuunkaan miksi roikun ihmisessä, joka tietämättään satuttaa niin kamalasti mua. Roikun koska välitän siitä ja en jaksa enää luopua ja unohtaa ja pidän siitä ja tykkään siitä ja se on parasta mitä mulle on sattunu Hänen jälkeen.

Hyvä juttu tässä ihmisessä on se, että se sanoo välittävänsä musta. Mutta se vaan sanoo, en usko sitä kuitenkaan. No, ainakin se että se uskottelee niin mulle, saa mut välillä tuntemaan itteni edes vähän kelpaavammaks.

Riittäisinpä ja kelpaisimpa mä

sille ihmiselle
hänelle
elämälle.


vähän pyörryttää ja palelee.

anna mun kelvata sun elämään

Jokainen päivä tuntuu aina nykyään samalta. Samat pyynnöt, samat katseet. Jokaiseen päivään kuuluu vähän itkua ja itsensä satuttamista. Ja aina paljon ikävää. Tekee joka päivä enemmän ja enemmän mieli kuolla. Kun kaikki on niin kamalan raskasta.


Äiti taas tänään kertoi kuinka arvoton mä oon. Koko päivän se vaan haukku mua ihan kamalilla sanoilla. Ja se tarkoitti jokaista sanaa ja jokaisen sanan kohdalla se oli oikeassa. Kyllähän mä olen laiska, itsekeskeinen, kusipää, huora, vinkuja, vainoharhainen, teeskentelijä, paska ja kaikkea muuta. Muistan kyllä ihan muistuttamattakin sen, että en ansaitse elää.

Yritän niin kamalan kovasti ja silti en kelpaa.

Enkä mä jaksa enää.

The love is gone.

Haluaisin kuolla, vaikka olo on suhteellisen onnellinen. Tai ei onnellinen, mutta ihan hyvä. Se on aika paljon tässä elämässä, että on edes jotenkin hyvä.

Mä olen päästänyt Hänestä jo irti. En kokonaan, mutta aika paljon. Mietin silti päivittäin meitä ja yhteisiä muistoja, mutta ne ei koske läheskään niin paljon kuin ennen. Nään Hänet kyllä maanantaina, että saa nähdä silloin hajoanko taas palasiksi Hänen edessään. En jotenkin vaan kestä sitä katsetta. Se katse on jotenkin kovin kaipaava ja anova, rakastavakin, mutta siitä puuttuu se jokin. Viimeksi meillä oli upeaa kahdestaan. Tällä kertaa ei varmasti ole.

Maanantaina siis reissuun Hänen luokseen. Tai ei Hänen luokseen, mutta samaan hetkeen. Tuntuu jo pahalta nyt, mä en tahtois nähdä. En kestä sitä, että kun menen sinne, Hän sulkee mut kuitenkin pois ja kieltää kaiken tapahtuneen. Kieltää että me koskaan syleiltiin toisiamme ja itkettiin yhdessä. Kieltää senkin että sanoi välittävänsä musta. Se koskee ihan liikaa.



Piti tänään mennä Sauna Open Airiin. No en mennyt, sanoin olevani kipeä. Oikeasti mä olen vain niin kamalan rikki. Ahdistaa jatkuvasti. Tekee mieli kuolla. En uskonut että mä olisin selvinnyt siitä reissusta, monen tunnin esittämisestä. Mä vihaan tilanteita, joista ei pääse pakenemaan. Sielä mä olisin ollut niin sidoksissa muihin, että jos vaikka olisi tullut ahdistus, en olis päässy viiltämään. Joten parempi itkeä kotona yksin.


Eräästä ihmisestä mä en pysty nyt sanomaan mitään. Pitäisi, mutten pysty. Tuntuu siltä etten mä koskaan kelpaa enkä riitä vaikka tekisin mitä. Odotan nyt vain, että se ihminen hylkää mut kaikkien mun vikojen takia.


Enkä mä pysty elämään näin.