So afraid.

En tiedä mitä tehdä. Viimeiset kolme päivää on ollu kamalaa taistelua itseään vastaan, viillänkö vai enkö. Tietysti sorruin pitkän itkun jälkeen. En ymmärrä mistä tää olo on tullu, koko tämä viikko ollut ihan kamalaa. Aina vaan itkemistä ja ahdistusta.

Hän kävi täällä eilen. Mun sydän hakkas kuutta miljoonaa kun tajusin että Hän on tuolla pihalla ja kohta tulossa sisään. Me ei juteltu paljoa, kunhan kävi vaan äkkiä täällä. Se oli mulle taas koko elämä.

Sattuu aivan helvetisti. En muista milloin olis tuntunu tältä. Jokainen minuutti on kamalaa ahdistusta ja tätä oloa. En edes osaa pukea tätä sanoiks, ja vaikka osaisinkin, ei kukaan auttais silti. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos kerron ihmisille joista välitän tästä mun olosta, jonkun on pakko osata auttaa jossain vaiheessa. Nyt tuntuu paljon selkeämmältä - ei kukaan osaa auttaa. Ei kukaan. Eikä kukaan saa tätä loppumaan. Eikä kukaan halua auttaa.

Haluaisin niin kovasti riittää eräälle ihmiselle. Kelvata, olla sellainen joka voi kuulua elämään. Mutta mä en kelpaa sille ihmiselle. Ja jos se ei ole sitä vielä tajunnut että oon näin viallinen, se tajuaa sen kohta ja sitten se lähtee. Ja sitten mä vihaan itseäni vielä enemmän. Pelkään joka minuutti.

Ystävä sanoi että se näkee, että mulla ei oo kaikki hyvin, että en mä tekis näin itselleni muuten.
Kyllä mä ehkä tekisin.



Kaikki on ihan hyvin.

Hurt.

Tärisen, itken ja viillän. En kestä enää.

I just keep hoping that your heart opens

Menin eilen sitten kertomaan Tästä Olosta. Kaduttaa niin kamalasti. Jotenkin tuntui typerältä, omissa korvissa kovin mitättömältä asialta. Ihanku oisin tehny hyvin, hyvin pienestä asiasta naurettavan suuren. Ja loppujen lopuksi asiani sanottuani musta tuntui siltä kuin tukehtuisin. Tuli aivan kamala olo, ihan hirveä. Päässä pyöri vain viiltäminen. Ja ihan vain siksi että kerroin. Näin sen jotenkin aikaisemmin tärkeäksi kertoa Tästä Olosta ihmiselle, johon olen tarttunut liian kovin kiinni. Nyt tajusin, että mä olen pilannut sen kaiken pienen mitä meillä oli.


Nyt mä olen sen ihmisen silmissä varmasti vastenmielinen (varmasti olin aiemminkin, mutta...) ja heikko ja typerä ja lapsellinen. Vihaan eniten ehkä sitä lapsellisuutta, tai sitä kun joku sanoo, että Se Kuuluu Tuohon Ikään. Mihin ikään? Tähän, menneeseen 6 vuoteen ja tulevaisuuteen siihen kunnes kuolen? Vai mihin?


Typerintä on se, että nyt kun kerroin sille ihmiselle, se varmasti hylkää mut. Niin kuin jokainen. Tuntuu kuin mä olisin tarkoituksella tajuamattani rikkonut kaiken. Mulla ei vissiin taaskaan riittänyt ymmärrys siihen, että ei kenenkään elämään kelpaa tälläinen ihminen, Joka Tekee Näin Itselleen ( ja aika paljon muillekkin ).


Välillä toivon yli kaiken, että se ihminen vaan lähtisi. Ja ihan vain siksi että pelkään liikaa. Välillä toivon että se ihminen ei koskaan lähde minnekkään. Ja nyt se lähtee enkä mä osaa päästää irti kuitenkaan ja mä en jaksa näin.

Sanon että kaikki on ihan hyvin.

I will always love you.

Kamala olo. Jälleen. Heräsin pitkin yötä kamalaan ahdistukseen. Se ei meinannut loppua. Joka kerta jouduin nousemaan istumaan ja rauhoittelemaan itseäni. Itketti jatkuvasti. Teki mieli viiltää jatkuvasti. Teki mieli viiltää niin älyttömän kovin.

Yhdestä asiasta olen kyllä vähän kiitollinen. Mulla on nykään elämässä sellainen ystävä, jonka kanssa oleminen on vähän helpompaa kuin muiden. Sen ystävän kanssa on joskus harvoin kyllä todella vaikeaa, mutta silti mä voin puhua sille kaikesta. Ja mä tiedän että se välittää. Kerroin sille silloin joskus viiltelystä ja tästä olosta. Se otti sen paremmin kuin kukaan muu.

Tuntuu jotenkin typerältä kertoa kenelle vaan. Mutta silti on pakko kertoa. Toisaalta, sitten kun on kertonut, se on lopulta ohi. Eikä sitä sitten tarvii enää miettiä koskaan, mutta silti pystyn olemaan sen ihmisen seurassa täysin oma itteni. Ja se helpottaa. Vähän.

HYLKÄSIT SITTEN VIIMEIN.


ja se ei todellakaan oo ok.

ja sun piti olla mun tukena aina.

rikki

Sattuu taas aivan kamalasti. Tekee mieli itkeä, tekee mieli kuolla. Hetken aikaa oli sellainen olo, että kyllä mä selviän tästä. Kuitenkin se olo katosi. Se katoaminen johtui siitä, että pelkäsin että eräs ihminen hylkää mut, pelkäsin että en kelpaa sen elämään.

Välittäminen on kamalaa. Varsinkin jos ei osaa välittää oikein. Yleensä kun välitän jostain ihmisestä tuska helpottaa vähän. Ei se paha olo katoa minnekään, sitä ei vain tule ajatelleeksi samalla tavalla kun on joku josta välittää. Kuitenkin nyt, kun välitän kahdesta uudesta ihmisestä (olipa typerästi sanottu) tuntuu vaan siltä, että olo pahenee. Eikä sen pitäisi mennä niin.

Ihmiset joista välitän eniten satuttaa mua usein nykyään, enkä mä koskaan kykene sanomaan sitä. Tuntuu typerältä valittaa siitä, mutta mä en vaan kestä enää. Ja en usko että ne ihmiset edes tajuavat kuinka paljon ne satuttavat. Voi toki olla, että kuvittelen vaan. Kun oon kuulemma siinä iässä että kuvittelen kaikkea...

Sinä olet sillä tavalla niin viaton, että uskot kaiken mitä minä sanon. Sinä uskot jos minä kerron että olet kaunis.

Jotenkin älyttömän sekava olo. On tapahtunut aika paljon kaikkea. Ahdistaa taas kauheesti. Haluun viiltää. Haluun kuolla.

Olin viikonloppuna Hänen luonaan. Meillä oli todella hauskaa yhdessä, pidettiin salaa toisiamme käsistä auton takapenkillä jopa. Sitten tunti ennen mun lähtöä kotiin tapahtui jotain. Mä olin riidellyt Hänen naisen kanssa ja Hän oli riidellyt myös naisensa kanssa. Ensin mä puhkesin itkuun ja itkin kamalan kauan, oli niin kamalan paha olla. Hän tuli ensin halaamaan pitkäksi aikaa ja piti lujasti kiinni. Sitten Hän tuli viereen istumaan, ihan viereen ja halaili. Rutisti ja halaili ja silitteli. Painoi kasvonsa mun kasvojen viereen niin, että meidän posket kosketti ja ihanku oltais katottu samoilla silmillä. Musta tuntu että oisin taas sen iltapäivän ajan eläny, ensimmäisen kerran aikoihin.

Mun rauhoituttua Hän puhkesi itkuun. Hämmennyin täysin. Hän syytti itseään siitä, että on aiheuttanut kaikille pahaa ja jne. Sanoi että MINÄ olen sille kaikista tärkein maailmassa. Meinasin pakahtua. Hän vannotti ettei musta saa tulla SELLAINEN KUIN HÄNEN NAISENSA. Lupasin. Hän itki ihan älyttömästi. Halasin ja paijasin, kuivasin kyyneleitä. Ja vaikka me kummatkin oltiin ihan rikki, mulla oli silti elämäni paras päivä.

Ikävä sinne jo nyt. En taaskaan tiedä nähdäänkö enää koskaan.

Sain muuten myös erään toisen ihmisen takas mun elämään. Nyt vaan pelottaa. Mitä jos mua satutetaan kun vihdoinkin oon päästämässä sen mun lähelle?

Kerroin tänään ystävälle viiltelystä. Teki pahaa. Se suuttui. Mä sanoin että kaikki on hyvin.

Kaikki ei oo hyvin.

Kuolen tähän oloon. Kamala ahdistus.

It's not ok.

Kamala olo. En taaskaan tiedä mitä tehdä.

Halusin eilen lähteä täältä. Typerä tyttö. Näin siinä sitten kävi, tässä sitä kirjoitellaan taas jotain ulinapostausta ja vingutaan elämästä. Olisinpa päässyt lähtemään.

Ystävä tänään sanoi että meidän ystävyys on yksipuolista. Kun mä en muka puhu sille mitään, en kerro sille yhtään mistään ikinä. Kyllä mä yritän - yritän todella kovin, mutta en mä enää vaan osaa. En mä osaa kertoa toiselle milloin on paha olla, en osaa sanoa milloin sattuu niin ettei jaksa enää elää - kun mä en vaan enää osaa olla sellainen. Tarpeeksi kauan sairasttettua tätä mulle on tullut turtunut olo - ei sillä enää ole mitään väliä miltä musta tuntuu.

Kuinka joka solulla voi kannatella kipua?

Mä olen ahdistunut. Mä olen uupunut. Mä olen iloton. Mä olen rakastunut.

Vaikka mä rakastan, se ei silti tee musta sen ehjempää. Miksi musta ei tule ehjä? Mä olen niin kyllästynyt tähän oloon. Ei multa tahtoa paranemiseen puutu, puuttuu vain oikeat keinot. Näin mä en ainakaan parane.

Mä olen ihan yksin.


Rakastan jopa yksin.

Viattomia jälkihuomautuksia.

Nyt ryhdistäydyn ja kirjoitan kunnollisen merkinnän. Ei ole ollut aikoihin mitään sanottavaa.

Oon saanut elämääni rytmin. Olo on turvallisempi kun tiedän mitä päivän aikana tapahtuu ja monelta. Tuntuu kuitenkin kamalan yksinäiseltä. Vaikka mä olen aina viihtynyt vähän enemmän yksin kuin seurassa, alan kaipaamaan jo ihmissuhteita, ystävien halauksia ja iloisia puhelinsoittoja. Nykyään tuntuu että kukaan ei oikein kaipaa tai välitä siitä mitä mulle kuuluu. En mä tahallani ole läheisiä työntänyt pois luotani, tämä sairaus on vaan saanut mut niin heikoksi että mä en oo kyennyt tekemään muutakaan.

Muutama päivä sitten riideltiin äidin kanssa musta. Riideltiin siitä kuinka sairas mä olen. Se on koko neljän vuoden aikana aina vain hokenut että en mä ole oikeasti kipeä, mä vaan esitän. Se sanoo niin vaikka se näkee kuinka mä ahdistun, kuinka mä satutan itseäni ja kuinka mä haluan lähteä täältä pois. Se ei kai suostu hyväksymään sitä että sen tytär on oikeasti masentunut.

Mutta niin, siis riideltiin äidin kanssa siitä että esitän olevani sairas. Sanoin sitten ahistuksen vallassa, että se olisi varmasti tyytyväinen jos hyppäisin parvekkeelta alas. Sanoin koko illan niin. Sanoin kamalia asioita. Ja sitten lopuksi se sanoi että mä tarvitsen jotain osastoa. Se sanoi että se vie mut samantien osastolle, ja että mun täytyis alkaa pakkaamaan laukkuja. Sanoin etten lähde mihinkään hullujen huoneelle, mielummin vaikka kuolen. Sen jälkeen se alkoi jo soittamaan ambulanssia. Lopuksi se kuitenkin alkoi taas hokemaan, että mä olen sairas kun mä kuvittelen olevani sairas. Mitäköhän sekin mahtoi tarkoittaa...?

Lähtemisestä...

Siitä mä en osaa oikein sanoa mitään. Kyllä se vieläkin mun päässä pyörii jatkuvasti. Ja kyllä mä siihen valmistaudun koko ajan. Silti se tuntuu nyt kamalan kaukaiselta. En ymmärrä että miksi mä olen edes alkanut päästämään irti siitä ajatuksesta. Kuolema on kuitenkin mun mielestä tähän tilanteeseen ainut ratkaisu. Ja miksi mä edes kidutan itseäni täällä enää kun tiedän etten parane tästä koskaan kunnolla.


Rakastan vieläkin Häntä. Tuntuu jotenkin typerältä. Ei olla nähty kuukausiin. Ja ei varmaan nähdäkkään kuukausiin. Jos enää ikinä. Silti rakastan. Se ikävöinnin tunne on kuitenkin alkanut jo hiipua vähän kerrassaan, enää en jatkuvasti mieti Häntä.

Enkä vielkään (!) osaa sanoa välitänkö eräästä ihmisestä vai en. Ja en osaa sanoa mitä siitä haluan. Mulla ei ole koskaan ollut näin vaikeaa tällästen asioiden kanssa...


K; anna anteeksi että oon ollut sulle ihan kamala enkä ole tukenut ja kuunnellut silloin kun olis pitäny.



( ps. anteeksi kaikki kirjoitusvirheet, en jaksanut lukea läpi. )