Ilkeistä sanoista, turhista viilloista mä listan teen.

Mä olen niin kamalan väsynyt. Elämään. Niin kamalan väsynyt olemaan viallinen.

Mä en halua elää enää. Edes päivääkään. Haluaisin jokainen minuutti pois täältä. Olisin valmis luopumaan tästä elämästä ja päästämään irti. Mä en vaan saa. Ystävät sanoo, että jos mä lähden, nekin lähtee. Nauran aina, kovin suloista ja söpöä, huomaavaistakin, mutta ei niistä kukaan oikeasti lähtisi. Ei kukaan. Ystävä sanoo, etten saa jättää sitä tänne yksin, ettei se muka pärjää ilman mua. Haluaisin lähteä, mutta en halua jättää tänne niitä harvoja ihmisiä suremaan. Vaikka se suru menee kyllä pois, mutta hetken ajan se on ihan kamalaa. Enkä tahdo sitä kenellekkään.

Mä olen niin helvetin viallinen, etten kelpaa kenenkään elämään. Oon aina kuulemma niin ilkeä, niin kamala, niin... niin kamalan kelpaamaton. Ja ihan oikeasti mä yritän. Yritän että kelpaisin, että mä edes kelpaisin jonkun elämään edes hetkeksi. Ihan hetki vaan riittäis.

Välitän ihan kamalasti kahdesta ihmisestä. Ja en kelpaa niistä toiselle. En sitten yhtään. Eipä ole edes ihme.

En jaksa.

ps oon huono viiltämään



pps Äiti, tervetuloa mun blogiin.

kuolessamme olemme tasa-arvoista porukkaa

Jotenkin tuntuu että olisin tyhjä. Tuntuu siltä kuin se kaikki tuska olis hävinny johonkin. Ettei sitä olis. Kyllä se aivan varmasti on jossain piilossa, koska en muuten viiltäisi jatkuvasti. Haluan en pahan olon takaisin, että tuntisin edes jotain.

Eilen tajusin ensimmäisen kerran koskaan, että vaikka mun silmissä jokainen viilto näyttää kovin mitättömältä, ne oikeasti ovat aika isoja. Eivät suuruudeltaan, mutta sielultaan. Tajusin myös sen kuinka rumia ne ovat. Pienenä ryppäänä sikin sokin. Päällekkäin. Sivuttain. Kaikin päin. Löytyypä siitä Hänen nimikirjaimensakkin. Kun se ei parantunut, viilsin sen päälle niin, ettei sitä enää erota. Hyvä niin.

Vaikka enää sitä tuskaa ei ole tuntunut päiviin, tekee silti mieli kuolla. Sellainen kevytajatus jatkuvasti. Voisin lähteä täältä.

Vihaan itseäni joka päivä enemmän, mitä lähemmäksi päästän jonkun ihmisen. Viime päivinä mä olenkin vaan ollut välittämättä mistään peloista, ja antanut vaan ihmisen tulla lähelle. Tekisi mieli työntää se ihminen pois, koska jossain vaiheessa se satuttaa ja hylkää mut kuitenkin. Ja sitten jään taas yksin.

Voimaton olo. Kipeä olo. Väsynyt. Ahdistunut.

Älä jätä mua.
Vihaan itseäni kun en kelpaa sulle.
Kun en riitä.



En jaksa enää.

So afraid.

En tiedä mitä tehdä. Viimeiset kolme päivää on ollu kamalaa taistelua itseään vastaan, viillänkö vai enkö. Tietysti sorruin pitkän itkun jälkeen. En ymmärrä mistä tää olo on tullu, koko tämä viikko ollut ihan kamalaa. Aina vaan itkemistä ja ahdistusta.

Hän kävi täällä eilen. Mun sydän hakkas kuutta miljoonaa kun tajusin että Hän on tuolla pihalla ja kohta tulossa sisään. Me ei juteltu paljoa, kunhan kävi vaan äkkiä täällä. Se oli mulle taas koko elämä.

Sattuu aivan helvetisti. En muista milloin olis tuntunu tältä. Jokainen minuutti on kamalaa ahdistusta ja tätä oloa. En edes osaa pukea tätä sanoiks, ja vaikka osaisinkin, ei kukaan auttais silti. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos kerron ihmisille joista välitän tästä mun olosta, jonkun on pakko osata auttaa jossain vaiheessa. Nyt tuntuu paljon selkeämmältä - ei kukaan osaa auttaa. Ei kukaan. Eikä kukaan saa tätä loppumaan. Eikä kukaan halua auttaa.

Haluaisin niin kovasti riittää eräälle ihmiselle. Kelvata, olla sellainen joka voi kuulua elämään. Mutta mä en kelpaa sille ihmiselle. Ja jos se ei ole sitä vielä tajunnut että oon näin viallinen, se tajuaa sen kohta ja sitten se lähtee. Ja sitten mä vihaan itseäni vielä enemmän. Pelkään joka minuutti.

Ystävä sanoi että se näkee, että mulla ei oo kaikki hyvin, että en mä tekis näin itselleni muuten.
Kyllä mä ehkä tekisin.



Kaikki on ihan hyvin.

Hurt.

Tärisen, itken ja viillän. En kestä enää.

I just keep hoping that your heart opens

Menin eilen sitten kertomaan Tästä Olosta. Kaduttaa niin kamalasti. Jotenkin tuntui typerältä, omissa korvissa kovin mitättömältä asialta. Ihanku oisin tehny hyvin, hyvin pienestä asiasta naurettavan suuren. Ja loppujen lopuksi asiani sanottuani musta tuntui siltä kuin tukehtuisin. Tuli aivan kamala olo, ihan hirveä. Päässä pyöri vain viiltäminen. Ja ihan vain siksi että kerroin. Näin sen jotenkin aikaisemmin tärkeäksi kertoa Tästä Olosta ihmiselle, johon olen tarttunut liian kovin kiinni. Nyt tajusin, että mä olen pilannut sen kaiken pienen mitä meillä oli.


Nyt mä olen sen ihmisen silmissä varmasti vastenmielinen (varmasti olin aiemminkin, mutta...) ja heikko ja typerä ja lapsellinen. Vihaan eniten ehkä sitä lapsellisuutta, tai sitä kun joku sanoo, että Se Kuuluu Tuohon Ikään. Mihin ikään? Tähän, menneeseen 6 vuoteen ja tulevaisuuteen siihen kunnes kuolen? Vai mihin?


Typerintä on se, että nyt kun kerroin sille ihmiselle, se varmasti hylkää mut. Niin kuin jokainen. Tuntuu kuin mä olisin tarkoituksella tajuamattani rikkonut kaiken. Mulla ei vissiin taaskaan riittänyt ymmärrys siihen, että ei kenenkään elämään kelpaa tälläinen ihminen, Joka Tekee Näin Itselleen ( ja aika paljon muillekkin ).


Välillä toivon yli kaiken, että se ihminen vaan lähtisi. Ja ihan vain siksi että pelkään liikaa. Välillä toivon että se ihminen ei koskaan lähde minnekkään. Ja nyt se lähtee enkä mä osaa päästää irti kuitenkaan ja mä en jaksa näin.

Sanon että kaikki on ihan hyvin.

I will always love you.

Kamala olo. Jälleen. Heräsin pitkin yötä kamalaan ahdistukseen. Se ei meinannut loppua. Joka kerta jouduin nousemaan istumaan ja rauhoittelemaan itseäni. Itketti jatkuvasti. Teki mieli viiltää jatkuvasti. Teki mieli viiltää niin älyttömän kovin.

Yhdestä asiasta olen kyllä vähän kiitollinen. Mulla on nykään elämässä sellainen ystävä, jonka kanssa oleminen on vähän helpompaa kuin muiden. Sen ystävän kanssa on joskus harvoin kyllä todella vaikeaa, mutta silti mä voin puhua sille kaikesta. Ja mä tiedän että se välittää. Kerroin sille silloin joskus viiltelystä ja tästä olosta. Se otti sen paremmin kuin kukaan muu.

Tuntuu jotenkin typerältä kertoa kenelle vaan. Mutta silti on pakko kertoa. Toisaalta, sitten kun on kertonut, se on lopulta ohi. Eikä sitä sitten tarvii enää miettiä koskaan, mutta silti pystyn olemaan sen ihmisen seurassa täysin oma itteni. Ja se helpottaa. Vähän.

HYLKÄSIT SITTEN VIIMEIN.


ja se ei todellakaan oo ok.

ja sun piti olla mun tukena aina.

rikki

Sattuu taas aivan kamalasti. Tekee mieli itkeä, tekee mieli kuolla. Hetken aikaa oli sellainen olo, että kyllä mä selviän tästä. Kuitenkin se olo katosi. Se katoaminen johtui siitä, että pelkäsin että eräs ihminen hylkää mut, pelkäsin että en kelpaa sen elämään.

Välittäminen on kamalaa. Varsinkin jos ei osaa välittää oikein. Yleensä kun välitän jostain ihmisestä tuska helpottaa vähän. Ei se paha olo katoa minnekään, sitä ei vain tule ajatelleeksi samalla tavalla kun on joku josta välittää. Kuitenkin nyt, kun välitän kahdesta uudesta ihmisestä (olipa typerästi sanottu) tuntuu vaan siltä, että olo pahenee. Eikä sen pitäisi mennä niin.

Ihmiset joista välitän eniten satuttaa mua usein nykyään, enkä mä koskaan kykene sanomaan sitä. Tuntuu typerältä valittaa siitä, mutta mä en vaan kestä enää. Ja en usko että ne ihmiset edes tajuavat kuinka paljon ne satuttavat. Voi toki olla, että kuvittelen vaan. Kun oon kuulemma siinä iässä että kuvittelen kaikkea...