sunnuntai 21. joulukuuta 2008

I hurt myself today.


Ahdistaa mielettömästi. Tuntuu taas siltä kuin joku kuristaisi mua. Väsyttää. En halua olla tälläinen. Haluan olla normaali.

Haluan kelvata muille.

Miksi mä teen tän itselleni ja muille? Miksi mä valehtelen? Miksi mä en voi sanoa asioita suoraan? Miksi mä viillän?

Vihaan itseäni.
Tahdon kuolla

ja kelvata.

Tahdon olla rakastettava.




Suurin ongelmani on se että mä en voi tappaa itseäni niin että ruumis jää. Kukaan ei jaksa kantaa mun arkkua.

Vihaan itseäni.

torstai 18. joulukuuta 2008

And if I let myself go I'm the only one to blame


Tänään ymmärsin kuinka hankalaa mun on oikeasti päästää ketään lähelleni. Tai yksi kavereistani huomasi. Häkellyin. Alkoi itkettää. En kuitenkaan itkenyt, ihan jo vain sen takia että kukaan ei saa nähdä kuinka rikkinäinen olen. Itkiessä rikkinäisyys näkyy selvimmin, sielu on aina kovin avoin silloin.

Mun on kovin hankalaa, lähes mahdotonta päästää ketään lähelle mua. Jos joku ihminen yrittää nähdä mun sisälle, mun on pakko käpertyä ja työntää se ihminen pois. Mieluiten kokonaan mun elämästä. Pelkään kai että joku näkee mitä mun sisällä on ja haluaakin perääntyä. Pelkään menettämistä. Ja sitä että joutuu päästämään irti.


Ymmärsin myös sen että tässä maailmassa ei ole ainuttakaan ihmistä jolle en olisi valehdellut. Valehtelen jatkuvasti, ihan huomaamatta. Valhe vain sujahtaa suustani enenpiä miettimättä ja sitten sitä onkin hankala vetää enää takaisin. Valehtelen vakavista asioista. Kuten olostani.
Valehtelen ihmisille joita rakastan, joita en koskaan haluaisi satuttaa. Valehtelen merkityksettömille ihmisille, valehtelen ihmisille jotka sanovat välittävänsä minusta. Valehtelen jopa itselleni.

Valehtelen yrittääkseni unohtaa totuuden.

Vihaan itseäni tänään taas kovin paljon. Usein mun tekisi mieli ottaaa veitsi ja leikata vaan itsestäni paloja pois. Vähän käsistä, jaloista, rinnoista. Paikoista jotka joku on joskus nähnyt. En halua että kukaan näkee kuinka saastainen olen. Käsistä se näkyy kaikista selvimmin. Sitten kaulasta. Jaloista. Rinnoista. Mahasta. Saastaisuus oikein tiuhkuu musta. Hyi kauhistus.

Vasen puoli ruumiistani on saastaisin. Saastainen vasen.

Olen kamala.
Tahdon jo kuolla.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Pelätä ei saa jos onnen tahtoo joskus saavuttaa.


Minä pelkäään. Ja.
Minulla on niin mieletön ikävä.

salaa iltaisin meistä haaveilin



En oo viiltäny kertaakaan tänään. Enkä eilen. Olen kovin ylpeä itsestäni. Nyt olo on huonontunut. Moneen päivään en oo päästänyt tätä oloa ulos, siks se taas tulee niin isona ja tukahduttaa mut. Tappaa mut.


Olen jättänyt viiltämättä
Hänen takiaan. Hän varmaan ajattelisi että olen kovin lapsellinen viiltäessäni. Enkä halua olla lapsellinen Hänen silmissään missään tapauksessa.


Olo on jotenkin turta. Ajatukset on sekavia ja ahdistavia. Haluaisin nukkua, mutta en voi. Haluaisin viiltää. Haluaisin kuolla. Haluaisin lopettaa tän kivun. Mäkun en kuulu tänne. Mun ei kuulu olla olemassa.
Mä niin kovasti haluaisin olla sellainen että kelpaisin Hänelle. Kelpaisin tähän maailmaan. En vain koskaan tule olemaan sellainen.

MÄ EN JAKSA.

EN VAIN JAKSA.

KUULUUKO MUN EDES JAKSAA?
no ei tietenkään. mä olen vapaa kuolemaan.
EN JAKSA OLLA
RUMA LIHAVA KUVOTTAVA SAASTAINEN LIKAINEN RIKKINÄINEN ITSERAKAS ITSETUHOINEN ÄLLÖTTÄVÄ HALVEKSITTAVA SAAMATON AHDISTUNUT

mä en vain jaksa enää

päivääkään

maanantai 15. joulukuuta 2008

Ehkä se paraneminen alkaa tästä

Noniin. Mä olen päättänyt palata takaisin todellisuuteen. Mä olen nyt kolmisen viikkoa painiskellut itseni ja tämän tuskan kanssa. Itkenyt ja nukkunut. Viiltänyt ja nukkunut. Kyllä tämä "loma" auttoi ainakin sen verran, että ajattelin huomenna rohkaistua ja mennä kouluun. Mutta ei tästä sen enempää.

Menin eilen kauppaan ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Järkytyin kun terät eivät olleetkaan siellä missä piti, vaan niiden kohdalla luki vain että "pyydä partaterät kassalta". En sitten osanut niitä laisinkaan. Enhän mä vain voinut mennä siihen kassalle ja sanoa että "Anteeksi, mä tarvisin niitä partateriä miljoonatsoljoona kappaletta, koska meinasin mennä kotiin viiltelemään itseäni, koska ne terät eivät olleetkaan siellä missä piti". Meninpä sitten kotiin ja viilsin oikein kunnolla. Ihan vain huvin vuoks. Ehkä se on merkki parantumisesta.

Anteeksi, tämä on kovin sekavaa tekstiä, yritän ens kerralla vähän koota itseäni ennenku tänne tulen avautumaan.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Teen kuolemaa

Mä olen rikki. Heikko. Melkein kuollut.

Mä olen nukkunut jo kaks viikkoa joka päivä. En oo menny kouluun.

Teen kuolemaa. En tapaa ketään.


En enää elä.


Mä haluun parantua tästä, auttakaa.

torstai 27. marraskuuta 2008

Tappaaksesi kivun tapa itsesi



Istun usein pimeässä ja kylmässä yksin. Annan kaiken kivun silloin päästä sisältäni ulos. Joskus se kipu on asunut sisälläni viikkoja, päiviä ja kasvanut keräten voimia. Päästäessäni sen ulos pelkään itseäni. Pelkään ihan mielettömästi. Eniten pelkään että viillän liian syvään ja kuolen yksin pimeään.

Kaipaan usein niitä hetkiä jolloin mä vielä jaksoin nauraa. Kun mä vielä olin vähän onnellinen. Jos olisin vielä sellainen, kelpaisin ihan varmasti
Hänelle. Silloin Hän huolisi mut, voisi ehkä rakastaa. Ei se voi rakastaa tämmöistä saastaa. Mä olen liian likainen sille.

Miksen mä kelpaa tähän elämään?

Missä se onnellisuus nyt on?



Tahtoisin niin kovasti.
Kelvata ihmisille.

Yhdestä asiasta olen hyvin ylpeä. En ole viillellyt muutamaa päivään. En ainuttakaan kertaa. Tänään kapungilla ollessani mua ahdisti ihan mielettömästi ne kaikki ihmiset ja menin sitten kauppakeskuksen vessaan. Istuin sielä vessassa hyvin pitkään terä kädessäni (säilytän yhtä terää aina mukana näitä tilanteita varten) ja mietin pitäisikö viiltää. Samalla siinä miettiessäni kävin jokaisen viiltoni läpi, muistelin kenen takia minkäkin olin viiltänyt. Muutamat ihmiset olivat saaneet aika paljon viiltoja. Lopuksi en kuitenkaan viiltänyt, lähdin vain nopeasti kotiin itkemään.

Vihaan itseäni. En halua olla tälläinen. En halua olla rikkinäinen, itsetuhoinen, kuoleva paska, joka on liian raukka elämään tätä elämää. En halua rakastaa. En halua aina menettää kaikkia ihmisiä, koska en pysty päästämään heitä lähelleni. Vihaan itseäni aivan mielettömästi.

Haluan kadota. Kuolla.

Tahdon pois täältä. Pois pois pois. Kuolla pois. Kuolla äkkiä.

En pysty sanomaan mitään muuta. Anteeksi.

maanantai 24. marraskuuta 2008

And I love you

Sattuu aivan mielettömästi. Olen niin loputtoman kyllästynyt rakastamiseen. Ja siihen että sattuu. Ja silti haluan rakastaa enkä suostu päästämään irti. Mä en kyllä selviäis päivääkään ilman että ajattelisin Häntä. Se on ainut ihminen koko maailmassa jonka takia mä jaksan vielä seuraavaan päivään. En suostu lähtemään tästä maailmasta ennenkuin tiedän, että Hän ei rakasta. Mua. Koskaan. Ikinä.

Tänään kaveri puhui jotain viiltelystä. Leikillään. Esitti että viiltelee itseään. Raapi kynnellä valtimon kohdalta ja valitti hetken päästä että "aijai kun koskee" ihan tosissaan. Meinasin alkaa itkeä. Hetken päästä poistuinkin luokasta vessaan ja viilsin. Useasti. Itkinkin vähän. Eikä kukaan huomannut mitään. Tekee pahaa kun joku pilailee aiheella, eikä ymmärrä että se on joillekkin todellista. Viimeinen keino jaksaa. Ihmisten on kovin vaikea tajuta että silpomiseen (kuulostaa mun korvaan paremmalta) voi jäädä koukkuun. Ja useasti siihen jääkin. Lopettaminen on mielettömän vaikeaa. Viiltely on minulle pakokeino, tapa jolla saan unohdettua tuskani ja ahdistukseni hetkeksi. Viiltelyn avulla jaksan seuraavaan päivään. Haluaisin lopettaa, tietenkin. Yksin en vain pysty.

Välillä (useasti) toivon että joku huomaisi oloni, tilani ja kysyisi että onko mulla kaikki hyvin. Joku sellainen kysyisi jolle voisin myöntää sillä hetkellä, että ei, ei kaikki ole läheskään hyvin. Ja sitten se ihminen olisi siinä eikä jättäisi mua yksin kaikkien kiputilojeni kanssa. Mutta ei tässä maailmassa ole sellaista ihmistä joka niin tekisi. Kun ei kukaan välitä eikä pysty (halua) ymmärtämään.



Ps. Kaverin 14-vuotias sisko joutui osastolle reksian takia. Tuli aika hirveä olo. Niin pieni ja heiveröinen. Raukka ei ole syönyt kahteen kuukauteen yhtään mitään. Voi pikkuista.


Edit. Alkoi oksettaa ja koskea. Pakko viiltää taas. Mä vihaan tätä oloa. Vihaan. Vihaan.