lauantai 16. maaliskuuta 2013

Maailman edes sydän ikävästä repee.

Jos menet pois mitä minulle jää? 

Mä jotenkin aina ajattelen kun rakastun ja rakastan, että mulle riittää siitä ihmisestä pieni palanen. Etten mä kuitenkaan kelpaa tälläisenä enkä mä saa sitä ihmistä itselleni kuitenkaan niin täytyy tyytyä vähään. Pieneen palaan siitä toisesta. Suudelmaan. Seksiin. Halaukseen. Pieneen ainutlaatuiseen hetkeen joka sitten mulle riittää. 

Nyt mä rakastuin suhun. Aluksi mä toivoin että mä riittäisin sulle ja että sä rakastuisit muhun samalla tavalla kuin mä rakastan sua. Mutten mä sulle riitä, sä sanot että sä et halua olla koskaan enää kenenkään kanssa, musta tuntuu että mä en vaan kelpaa sulle tarpeeks sillä tavalla. Sä sanoit joskus että mun kuuluis olla kuus vuotta vanhempi ja muutenkin fiksumpi, sitten asiat olis eritavalla. Sä oot kohtuuton, tiedätkö sen? Rakastan sua pyyteettömästi ja palaan aina sun luo lopuks vaikka joku joskus tuntuu paremmalle kuin sä. Mutta silti mä löydän itteni siitä sun kainalosta meidän sängystä ja mun on siinä parempi olla kuin missään muualla. 

Sä sanoit joskus että jossen mä pysty pitämään tästä tunteita erossa ja olla kuvittelematta mitään niin sä lähdet etkä tuu enään takas. Niimpä mä en oo koskaan enää sen jälkeen ottanut meitä puheeks. Öisin ku nukut niin sanon ääneti että rakastan sua ja se saa riittää. 

Viime aikoina meidän välit on muuttunu. Jotenkin sä oot enemmän  läsnä ja siinä, välillä tuntuu että sä jopa välittäisit musta oikeasti. En usko että se on niin, mutta jotenkin sä saat mut vaan tuntemaan niin. Suutelet mua niinku mä olisin sun oma. Mä pelkään että tää loppuu. Ja mä pelkään että sä löydät jonkun muun jota suudella.

Anna mun riittää sulle. 



lauantai 2. maaliskuuta 2013

Mä koitan kertoa mille sä tunnut

Kummassa meissä on vikaa? Kumpi meistä tässä on se idiootti ja tunnevammanen. Minä joka takerrun ja rakastun ku idiootti, vai sinä joka loukkaat toista ja ajattelet itseäs. Tiedätköhän sä edes kuinka paljon mä välitän? Mä toivon että sä olisit tajunnut sen ja kunnioittaisit mua sen verran ettet aina loukkais mua niin paljon kun en mä jaksa tätä jatkuvaa satuttamista. En mä halua herätä aamulla ja tajuta ensimmäisenä sitä kipua minkä oot taas saanu aikaan polkemalla mut maan rakoon ja kävelemällä mun yli. Ja mä oon koittanu sanoa sulle, että älä valehtele äläkä satuta mutta mikset sä kuule mua? 


Miksi sä annat mun ymmärtää (tai sitten mä kuvittelen kaikki pienet vihjeet) ja annat toivoa, käytät mua hyväkses ja sitten nakkaat mut sen toisen naisen takia menemään enkä mä enää oo sulle yhtään mitään.

Kun se toinen nainen soittaa, sä oot iloinen ja peittelet sitä että sä lähdet taas sen matkaan ja kuvittelet perkele etten mä tajua. Sä varmaan nauratkin mulle tuolla nurkan takana aina, mä voin kuvitella kuinka onnellinen sä oot sen toisen seurassa.








Mä olisin sulle niin paljon kiltimpi ja parempi jos sä antaisit mun todistaa sen. Antaisit mulle mahdollisuuden näyttää että minkälainen mä oikeesti olen. Ja jos sä yhtään piittaisit musta niin sä antaisit mun olla. Vaikka me tuolla pyörittäis samoissa porukoissa niin et huomais mua. Olisin olematta olemassa. Mä tahtoisin ettet sä puhuis mulle, ettet sä koskis muhun etkä kattos muhun. Ehkä jos sä antaisit mun olla sielä mun omassa ala-arvoisessa maailmassani mihin sun kaltaset täydellisyydet ei eksy niin ehkä mä voisin päästää irti.

Anna mun hengittää niin ettei muhun satu.
Mene sen toisen matkaan ja ole sen kanssa jos se sut onnelliseks tekee, niin paljon mä sua rakastan.
Polje mut vaan maan rakoon, kyllä mä sen kestän - oonhan mä jo saanu susta sen pienen palan.

Vittu että sun rakastaminen sattuu niin mielettömästi. 



perjantai 1. maaliskuuta 2013

Mikset nää että mä oon tässä?

Mulla on paha olla. Tuolta sisältä koskee niin paljon etten tiedä kuinka elää sen kivun kanssa toisinaan. Mä en tunnista itseäni enkä tiedä mitä mä tuolta tulevaisuudelta haluan - onko sielä edes mulle mitään vai odotanko viimeistä hengenvetoa? Aiemmin kaikki oli niin selvää, nyt mä en tiedä mistään mitään, jokainen päivä on jo voitto itsessään enkä mä mieti sen pidemmälle.

Haluaisin (tarvisin) että joku tulis ja nappais mua napakasti kädestä kiinni että hei, me selvitään tästä ja sä et ole yksin. Silloin kun Hän oli kuvioissa ja mä koitin sietää sitä rakkautta niin oon löytänyt niitä samoja kiputiloja nyt. Tapasin syksyllä jonkun ihmisen joka pisti mun pienen surkean elämän yhdellä sanalla ja pelkällä läsnäolollaan aivan pyörremyrskymaailmaksi. Halusin sen ihmisen juuri niinku mä halusin aikoinaan Hänet. Miellytin viimeiseen asti, annoin ihan kaikkeni, että saisin pienen palan siitä ihmisestä. Pienen palan niin voisin olla onnellinen ja päästää sen ihmisen menemään. Annoin tän ihmisen valehdella mulle päin naamaa ja uskottelin sille etten mä muka tajunnut mitään (tein itestäni niin vitun typerän) ja annoin tän ihmisen käyttää mua niin törkeesti hyväkseen vaan pienen palan takia.

Mä en tiedä voiko toista ihmistä rakastaa niin ettei se toinen muka rakasta takaisin mitenkään päin? Yritän uskotella itelleni, että en mä tunne mitään sitä kohtaan, vaikka joka kerta kun ees vilkasen sitä ihmistä niin mulla on turvallinen olo. Valehtelen itelleni etten välitä, koitan niin kovasti piilottaa sen välittämisen (vai rakastanko mä? en mä tiedä) ettei se ihminen nää mua niin heikkona ja satuta mua. Toisen ihmisen välittämistä on niin helvetin helppo käyttää hyväkseen. Sitä mä pelkään. Että mä välitän siitä ihmisestä niin että se tietää sen ja että se ottaa ja pitää mua kynnysmattona. En haluu sitä enää koskaan.

Kyllä mä tiedän ettei kukaan kuulu sinulle ellei sitä itse halua, mutta mä haluaisin kuvitella meille yhteisen tulevaisuuden ja rakkauden. Ei tää ihminen edes varmaan tunne mua oikeasti kun en mäkään tunne edes ite itteäni, mitenkä se vois koskaan välittää musta? Mä olen likainen ja huono ihminen, enkä mä kelpaa tälläisenä kellekään ennenku saan tän saastan pois mun sielusta. En taida koskaan parantua. Mä en vittu edes tiedä mitä mä tähän selitän menemään.

Mutta kun mä rakastan sua aivan mielettömästi ja mä haluaisin että mä kelpaisin sulle. 
Että sä soittaisit mulle muulloinkin kun sä jotain tarvitset.
Että sä tulisit mun viereen muulloinkin kun ei oo muuta yöpaikkaa ja sä et olis kännissä. 
Mä haluaisin että sä sanoisit mulle jotain pientä mukavaa ja saisit mut ehjemmäks.
Mutta mä en koskaan tuu sulle kelpaamaan tälläisenä. 
En ikinä.




Mä en enää koskaan päästä itteeni välittämään. En enää ikinä, mä en kelpaa sitä että vaikka kuinka mä palvoisin toista ja antaisin kaikkeni en saa muuta kuin ne viimeset rippeet toisesta ihmisestä. Ja samalla se ihminen kaipaa ja rakastaa jotain muuta ihmistä. Ja mä tiedän että olisin paljon parempi kulkemaan siinä sun rinnallas kuin se toinen. Mä rakastaisin sua pyyteettömästi.

Mitä mun pitää vielä tehdä että sä alat välittämään?

Älä satuta mua enää.





torstai 11. lokakuuta 2012

Sua ei oo tehty kenenkään kylkiluusta!

Tässä vitun maailmassa ei oo mitään järkeä. Herään joka aamu, teen samat toimet eri järjestyksessä, lähen ajelemaan ja illalla painun nukkumaan. Ja se kaikki sekoittaa mut.

Mä en tiedä kuka mä olen, mimmonen mä olet ja mitä mun pitäis tehdä. Mä haluaisin olla edelleen se sama ihminen josta Niko välitti, mutta ymmärrän etten saa sitä välittämistä enää koskaan takasin sen jälkeen kuinka arvottomana sitä pidin. Ja olen pitänyt. Kaduttaa niin kamalasti, mutta kerran särjetty on entistä vahvempi.Ikävöin sua Niko niin kamalasti että meinaan kuolla. Rakastan sua.

Haluaisin löytää jonkun joka kelpuuttais mut ja tekis musta ehjän. Jonka kanssa mä voisin tehdä sen kaiken mitä oon aina suunnitellu. Mutta mä en kelpaa kellekään tälläisenä rumana ja likaisena sisältä.
Jonakin päivänä kaduttaa.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Sä olet se joka karkuun pääs !

Mun oma pyörremyrskymaailma, paikka johon mä en ikinä totu ja josta omaa paikkaa en taida koskaan löytää.

Vuosi sitten eron jälkeen mä olin toinen ihminen. Sellainen ihminen jossa oli paljon rikkinäistä ja monia kiputiloja, jonka nauru oli kadonnut kauas vuorille pakoon. Mä koitin hengittää ja elää. Sitten mä jotenkin löysin sut. Sä kiinnitit mun huomion, kerrankaan en epäillyt ja otin sut mun elämään yhdellä henkäyksellä. Ihan rohkeasti, tosta noin vaan mä otin sut tänne maailmaan ja annoin sun olla sellainen toisenlainen kieroonkasvanut. Välitin niin kovin. Sä olit se jonka avulla mä opin iloitsemaan taas, asiolla oli merkitystä, se jonka kanssa sai riidellä itku kurkussa ja jonka kanssa oli taas niin pirun hyvä olla. Tuli talvi, tuli kevät ja mä en saanut sua enää kiinni. Eksyttiin vissiin kummatkin vieraisiin polkuihin ja mä kasvatin maailman korkeimman muurin mun välittämisen ja sun väliin.

Tapasin jonkun toisen jonka viereen halusin yöt käpertyä nukkumaan ja joka sai mut nauramaan. Välitin niin kovin edelleen susta että tein kaikkeni ettei sun nimen kuuleminen sattuis niin saatanasti. Mä olin sulle ilkeä, itsekäs ja julma niinku sä olit aina ollu mulle. Sitten me ei enää koskaan puhuttu. Mä jatkoin niiden ihmisten ja asioiden kanssa jotka sä toit mun elämään. Useesti ikävöin sua niin pirusti. Näin unia ja koitin sut tavottaa sieltä missä tiesin sun viettävän aikaa. Kuulin että olit löytänyt jonkun jonka kanssa sun on hyvä olla. Onnellinen mä sun puolesta olin enemmän kuin koskaan. Muista rakastaa sitä tyttöä.

Nyt mä näin sut puolen vuoden jälkeen. Mä koitin olla kuin ei mitään, koitin olla muistamatta sitä rakkautta. Ja kun mä istuin siihen sohvalle ja vilkaisin suhun niin mä ensimmäisenä jumituin sun katseeseen. Siihen miten sä katoin mua pitkään etkä päästäny mun katsetta karkuun. Voi luoja miten kova ikävä mulla olikaan ollut sua. Kuinka paljon musta puuttuikaan ilman sua.

Sä kerroit kuinka sä oot monesti miettiny oltaisko me oltu onnellisia, mitä meistä olis tullut? Pyysit anteeksi niitä kaikkia itsekkyyksiä, riitoja ja liian hätäisiä päätöksiä. Ja me halattiin useasti ja kun mä painoin pääni sun hartiaan ja haistoin sun tutun tuoksun samalla kun nousin varpailleni sua halatakseni - mulla oli hyvä olla.Sä kerroit kuinka ikävä sulla oli ollut mua, mutta voi, usko kuinka mä ikävöin sua.


Sä olit se joka karkuun silloin pääs, mutta täällä mä odotan sua aina. Tiedä se.


tiistai 17. heinäkuuta 2012

Ne jotka muutti mun maailmaa. En vaihtais sekunttiakaan.


Mietin vielä kuukausi sun jälkeen sua. Sitä pientä kipinää ja hyvää oloa sun vieressä. Miten sait mun mahan kihelmöimään ja unohtamaan mun ikuiset huolet ja murheet. Ei ollut sun vieressä raskaita taakkoja niskassa kun hykersin vedet silmissä sun hölmöille jutuille. Ajattelin että sun vieressä on hyvä, ei oo kiire mihinkään. Karkasit aivan liian nopeasti. Mutta mä hymyilen sulle - meille. Toivon että sulla on hyvä olla, yksin tai sitten jonkun toisen kanssa. Olet mielessä joka ikinen päivä miljoonasti. Tiedä se.

En vaihtais sekunttiakaan :)


Hän, joka oli ensimmäinen kipeä rakkaus. Niin, se jonka perään itkin viikkoja, koska sattui niin helvetisti olla ilman jotain ihmistä. Muistan ne miljoonat yöt ja päivät ilman sua. Mitä sulle kuuluu? Kenen vieressä nukut nyt? Kaipaatko sä mua koskaan? Olenko mä sulle yhtään mitään? Niitä kysymyksiä mä pyöritin päässäni uudelleen ja uudelleen. Mietin kuinka saada sut omakseni. Mietin naivilla tavalla tuhansia keinoja ja petoksia saadakseni sut. Pidin meidän salaisuudet, pidin sun puolia aina kun vain voin. Itkin ja huusin sun takias. Luulin kuolevani ilman sua. Ja luulin kuolevani kun menetin sut kokonaan. Miten pääsisin sun yli?
Kolme kipeää vuotta,

En vaihtais sekunttiakaan :) 

Sä olit jotain sellaista mitä en koskaan uskonut todeksi. Luulin että sut on luotu mulle, joskus luulen vieläkin. Niin paljon samaa, niin paljon mä sua ymmärsin. Annoin kaikkeni, jokaisen osan musta sulle ja luotin. Rakastin mielettömästi, enemmän kuin itseäni. Ainut ajatuks kaikesta on, että voi kunpa mä olisin ollut viisaampi ja voi kunpa mä olisin pyytänyt tarpeeks ajoissa anteeks sulta. Toivon että sä pärjäät, toivon todella että sulla on hyvä olla. Mä olen täällä aina sua auttamassa, mun rakkaus ei koskaan katoa vaikken näytä sitä. Anteeks Niko,


En vaihtais sekunttiakaan :) 


Sinä joka olet nyt siinä vieressä olematta kuitenkaan siinä. Susta mä en kykene sanomaan sanakaan. Oot jotain niin paskaa, uskomatonta ja helvetin väärää. Vaihtaisin sut. 


olette rakkaita ja tärkeitä. kiitos, nyt oon miljoonasti viisaampi ja vahvempi Nita.




keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

tykkään susta niin paljon ettei siinä oo mitään järkee

En saa ilmaa. En pysty ajattelemaan. Tuntuu että kuolen tähän oloon. Tuntuu niin pahalle menettää. Tuntuu vielä pahemmalle ettei kelpaa. Mä niin kovasti välitin. Ja välitän. Ja tulen varmasti välittämään. Tiesinhän mä alun alkaenkin että en mä oo ansainnu mitään hyvää. En ketään kenestä oikeesti välitän.

Yhdeksän kuukauden aikana on vastaan tullu vaikka minkälaista ihmistä, ihmisiä jotka on täydellisyydellään meinannu pakahduttaa mut ja silti en oo halunnu olla niiden kanssa. Ihmisiä jotka on palvonu maata mun jalkojen alla, mutta silti se ei oo kelvannu mulle. Enkä mä ole koko aikana välittänyt paskaakaan siitä kenen kanssa oon ja mitä teen. Välittänyt mistään mitään. En oo kertaakaan katsonu eteenpäin ja ajatellu että nyt on helpompi olla.

Ja tietenkin kun mä löydän sen ihmisen ihan sattumalta, melkein mahdottomalta tuntuneen tilanteen jälkeen ja olo on kerrankin ihan hyvä niin tietenkään mä en kelpaa. Tietenkin menetän. Sanoin tän kaiken ääneen ennenku mitään edes tapahtu. Ai hyvä jumala kerro mulle miksen mä kelpaa? Miks mä en koskaan saa sellasen ihmisen kanssa jonka haluun. En haluu päästää irti.

Sun kanssa oli helppo hengittää.
En päästä irti.

Saatan kuolla tähän oloon.



ps. tuijotan terää ja vuoron perää tyhjää viesti kenttää. miten mä saan kaiken muuttumaan?


enjaksalukeetätäpaskaaläpi, olkoo virheitä

maanantai 25. kesäkuuta 2012

mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana

 En mä tiedä kestänkö tänä kelpaamattomuutta enää. Onnistun henkäys henkäykseltä tekemään aina jonkun virheen niin, että menetän aina sen pienen valon mun käsistä. Se kenestä oon jaksanu viime aikoina iloita, hymyillä vesisateessa ja polttaa miljoona tupakkaa mietiskellessä halus lähteä pois multa. Tiedänhän mä ettei kukaan kuulu mulle ellei itse niin tahdo, mutta silti ihan tosi, tuntuu kovin pahalle. Mä niin jaksoin taas jo vähän toivoa. Tiesin ettei kannata välittää kenestäkään kun ei siitä mitään tulee, en mä kelpaa.

Se kelpaamattomuus tuntuu niin pahalle välillä, että tänäänäkin musta tuntu kuin mun askeleet ois vaan lentäny kotiin suoraan viiltämään. Että jokainen asia jolla voi satuttaa huusi mun nimeä ja käski rangaista. Tällä kertaa kun mä satutin itseäni niin mä en itkenyt. Päätin että mä en rn ole niiden itkujen arvoinen. Ne itkee joilla on paha olla ja ne satuttaa, mä en saa itkeä koska mä rankaisen vaan itseäni. Tuntuu taas että iholla on sata miljoonaa kertaa saastaa ja se lähtee vaan pois satuttamalla.


Kovasti haluaisin sanoa jotain, mutta musta tuntuu etten taida löytää oikeita sanoja. En mä tiedä mitä sanoa ihmiselle jolle ei kelpaa. Pyytää anteeksi ja toivoa ettei se olisi kovin vihainen tälläisestä kelpaamattomuudesta? Halusin kovasti nähdäkin sen. Sanoa jotain niin että asiat olis hyvin, mutta ei mun pieneen mieleen taida mahtua se ajatus että menetetty mikä menetetty. Just tän takia mä pelkään niin välittämistä. Miksei helvetti tajua ettei ole kenenkään arvoinen?

Mun ajatukset lentelee joka suuntaan, toinen ääni käskee satuttamaan, toinen käskee unohtaa kaiken, täytyis lähteä tästä maailmasta, mene ja puhu sille, anna aikaa ja älä ikinä päästä ketään milliäkään lähelles. IKINÄ. Vittu mitä saatanan paskaa.


Tuun ja puhun jos sä tahot.
Ja jos ne oikeat sanat vaan löytyis.


lauantai 23. kesäkuuta 2012

Sulle voisin antaa kaiken. Kaiken maallisen ja maanalaisen.


Miks miks miks aina täytyy muistaa kuinka olematon on? Miksei tässä saatanan maailmassa oo yhtäkään joka käsittäis miltä tuntuu kun sielu on niin rikki ettei pysty olemaan, rakastamaan saati hengittämään. Hengittämään samaa ilmaa jonkun toisen kanssa.  

Jäin siihen missä näin mä sut
en tällaiseen oo uskonut

Pelottaa aivan mielettömästi välittää toisesta ihmisestä. Siksi mä koitankin olla välittämättä. Joskus tosin lipsun ja annan taas pienen osan itestäni sille välittämiselle. En uskalla kertoa, paljastaa että hei, sun kanssa tässä on ihan hyvä olla. Enkä kehtaakkaan, tiedänhän mä kuinka arvoton mä olen ja kelpaamaton kenenkään elämään. Mutta kyllä kai joskus saa hairahtua vähän toivomaan. 
En tiedä kuinka mä voisin joskus olla jonkun toisen ihmisen arvoinen, en mä tahdo kuitenkaan olla yksin. Tahtoisin niin kovasti välittää toisesta.
 
Mut susta taistelen
periks anna en
Täs oon ja tähän jään
sust kiinni pitämään

Tuntuu pahalle kun ei kelpaa. Mäpä en kykene siihen mihin ne muut kykenee, oon niin huono että en uskalla mennä paikkoihin missä ihmiset näkee mut kelpaamattomuuden. Pelkään kaupassa ja ulkona - aivan sama missä,aina sitä, että joku tulee ja puristaa tiukasti olkapäästä - kuiskaa ettei mun arvoiset kelpaa olemaan täällä. Että mun paikka on kotona ja sitten kun mä oon tarpeeks itseäni rankaissut niin saatan jopa uskaltaa kulkea kadulla. 

En sillalle jää seisomaan
reuna rauhassa olla saa
Jos kuitenkin sä hylkäät
niin hirtän itseni patteriin


Sinä päivänä kun mä kelpaan lupaan olla maailman paras sille toiselle ihmiselle. Lupaan antaa anteeksi kaiken. Lupaan olla koskaan suuttumatta tai loukkaamatta. Lupaan koittaa kelvata enemmän kuin ikinä ennen. Kunhan saan vaan olla siinä.

Nyt vaan riittäisi jos joku sanoisi että saisin olla siinä vieressä, kiire ei ole mihinkään ja ihan hyvä on näin. Että kelpaan näin, aina ei tarvitse huolehtia ja että seisoo siinä mun vieressä kun mä ne jaksa.


Vihaan näitä kiputiloja ja sitä että oon taas alkanut välittämään jostain ihmisestä.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

mä lupaan suudella sun kipeitä kohtia


Mä katosin. Katosin kai johonkin tähän kipuun ja oloon, koska en enää tiedä mikä näistä ajatuksista on mun omia ja mikä tulee tästä olosta. Niitä samoja perkeleitä huutelee mun päässä päivästä toiseen ja muistuttaa siitä kuinka mä en kelpaa. 
Hei Nita, sä et kelpaa tähän maailmaan. Älä hassuttele, tämä ei ole sun paikkas.

Mä istuin tänäänkin tunnin pimeässä suihkussa terän kanssa ja mietin miksen mä pysty satuttamaan. Miksei musta enää ole siihen? Hävettää. Hävettää kun ei kykene viiltämään ja hävettää kun haluaa viiltää. Miten mä rankasen oikeen sitte itseäni? Tää kelpaamattomuus täytyy saada jotenkin pois.

Pieni valo on mun elämässä. Pelottaa että jos musta tuntuu ihan hyvälle olla jonkun kanssa oma itseni niin sekin sanoo tietenkin jossain vaiheessa, että hei sä et kelpaa mulle. Tietenkään en kelpaa, mutta mä haluaisin kovasti kelvata.

Ota mut siihen ja anna mun olla siinä.
Mä niin pidän susta.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut


Se kuinka mun sielu kuoli.


Se Rakkaus johon mä joskus toivoin jääväni valui viime syksynä mun käsistä, enkä saanut siitä enää otetta. Silloin tuntui että maailma tosiaan loppuu. Luulin että kuolen siihen oloon olla ilman sitä toista ihmistä. Mä kun niin luulin kuuluvani siihen elämään sen ihmisen vierelle. Rakastinhan mä silloin. Ja vieläkin ehkä vähän. Se ihminen tappoi mut.

Iltaisin mä itken näissä samoissa lakanoissa joissa mä jouduin nukkumaan silloin siihen aikaan aina vaatteet päällä. Vaatteet päällä, hiukset kiinni ja meikattuna - joka ikinen yö. Etten mä vaan kuvottaisi sitä ihmistä siinä toisella puolella sänkyä. Täytyi pitää peittoa päällä että jos toinen sattuu koskettamaan niin ei tarvitse koskea muhun. Sata kertaa kuulin kuiskauksina kuinka mä kuvotin sitä ihmistä jota rakastin. Sata kertaa. Ehkä miljoona. Mä lopetin silloin aikoinaan laskemisen.

Muista käydä suihkussa yhdessä aina niin että valot on sammuksissa eikä oven välistä pääse valoa. Sielä suihkuhuoneessa toisen ihmisen edessä mun ollessa alasti oli ihan yhtä pimeää kuin mun sielussa siihen aikaan. Itkin aina suihkussa ja häpesin. Häpesin seisoa pimeässä toisen vierellä. Suihkun jälkeen muista laittaa ripsiväriä! Muistathan?

Muistan ne hetket jolloin mä olin kovin surullinen eikä mun satuttaminen kiinnostanut sitä toista ihmistä. Vaikka istuin tunteja huoneessa terä kädessä ja satutin - ei mua edes katsottu. Olis edes nauranut mulle. Jos loukkasin toista sain mä tietenkin lyöntejä ja kuristuksia. Kuulin sanoja sanojen perään. Kuinka mun pitäis kuolla. Kuinka mua häpeää koko saatanan kaupunki omaa äitiä myöten. Ja tosiaan, silti mä rakastin.




Sinä päivänä kun se ihminen pakkas tavaransa ja jätti musta vaan tyhjän kuoren voimattomana itkemään keittiöön en uskonut, että mä ikinä enää nousisin siitä ylös. Mietin edelleen kuinka mä satuin silloin tulemaan suihkussa pelkässä pyyhkeessä ja samaan aikaan se toinen ihminen oli livahtanut takaisin meidän asuntoon. Se töni mut sohvalle istumaan siinä pelkässä pyyhkeessä. Luulin että kuolen siihen häpeään.

Katsoi mua silmiin. Nauroi ja repi pyyhkeen mun päältä. Kiljuin. Itkin ja mä toivoin että kuolen. Anelin anteeksantoa ja itkin. Revin sen saatanan pyyhkeen ympärilleni ja lamaannuin. Koitin kasvattaa muurin siihen mun ja sen ihmisen väliin. Mutta en mä osannut. En osannut varautua siihen että se laittoi mut uudelleen siihen sohvalle istumaan alasti ja nauroi mulle ja ääneen kertoi kuinka kuvotin sitä ja sanoi niitä sanoja joita vihasin. "Kato nyt ittees. Kato kato kato. Etkö sä nää noilla rumilla silmilläs? Täytyykö sut viedä katsomaan?" Ja mä vaan itkin ja koitin kasvattaa kuorta. Peittää itseni. Kysyi mitä mä muka itkin, olihan se nähnyt mut sata kertaa alasti, tiesi kuulemma kuinka ruma mä olin.

Kiskoi mut sohvalta ja riepotti mut kokovartalopeilin eteen alasti ja pakotti seisomaan siinä. Pakotti katsomaan peilistä kuinka saatanan ruma lehmä mä olin ja mä koitin paeta siitä. Lopuksi mä myönsin itekki ääneen kuinka ruma ja kuvottava olin. Kuvotti katsoa itseä siitä peilistä samalla kun se toinen näytti jokaista kohtaa mun vartalossa perätysten ja kertoi kuinka kamala se oli. Itkin. Musta tuntu että mun sielu tais kuolla siihen hetkeen. Mä rakastin sitä ihmistä ja se teki mulle niin.

Hiuksista repien lattialle, löi mahaan ja muistutti kuinka mun kuuluisi kuolla. Lähti eikä enää koskaan palannut siihen asuntoon. Mä taisin olla siinä lattialla kauan. En muista. Viillot ja mustelmat jäi, enkä mä kai koskaan anna anteeksi.

Siitä on puoli vuotta. Ja edelleen mä kannan samoja taakkoja ja itkuja.


Valot on pois suihkussa edelleen vaikka mä olen sielä yksin.





tiistai 14. helmikuuta 2012

Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi?

Ei taas tiedä mistä alotan ja minne lopetan. Elämä menee kuperkeikkaa ja oon aivan hukassa itteni kanssa. Oon miettiny että jos jokainen satuttava kokemus vahvistaa niin mun täytyis olla helvetin vahva. Enpä ole. Olisinkin. Jos olis kyky ja usko selviytyä mistä vaan niin aina ei tarvis pelätä että menee rikki. Tai milloin on liikaa.

Tosiaan se rakkaus joka kerran sekotti mut ja paransi mut hajotti kolme viikkoa sitten mut kovemmin kuin mikään muu. Kovemmin kuin Hän.  Kolme vuotta sitä rakkauden sekasotkua Hänen kanssa teki musta heikon ja sitten tuli Niko. Ja se ihminen teki mut ehjäks puolen toista vuoden ajan. Tai niinhän mä luulin. Todellisuudessa mä olin sille ovimatto ja ratkasu helppoon elämään, mutta rakastuneena sitä sokaistuu vissiin ihan täysin. Annoin sen tyhmänä polkee mut maan rakoon ja hajottaa mut kovemmin ku kukaan muu. Sitten mä vaan tulin vihaseks ja katkeraks. Itelleni ehkä eniten ja aloin taas rankasta itteäni. Niin tietysti. Niko tuli onnelliseks jokaisesta viillosta ja siitä kun mä kärsin. Sitten ku se oli imeny kaiken voiman ja elinhalun musta se päättikin ettei se rakasta mua enää. Hylkäs vain. Ja mä luulin tosiaan että mä kuolen. Mutta tuhat laastaria ja aika monta viiltoa myöhemmin mä tajusin että kai mussa on vielä jotain jäljellä tän kaiken saastan alla.

Eniten mua surettaa se, että mä olen nykyään kelpaamattomampi ku koskaan. En osaa enää viiltää. Oon muuttunu niin paljon etten tunnista itteäni. Oon suunnattoman katkera. Elämälle. Itelleni. Ja kaiken lisäks vielä vihaan jokaista ihmistä maailmassa. Ihan jokaista.

Tahtoisin niin kovasti rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kelvata ja olla hyvä. 
Tahtoisin niin viiltää.





tiistai 1. helmikuuta 2011

Rakastan aamua, rakastan iltaa, rakastan sinua aamusta iltaan.

Edellisestä kerrasta on taas aikaa. Elämäkin tässä välissä on muuttunut ihan liikaa. Kirjoittaminen on tuntunu vaikealta, aivan kuin ei olisi mitään kerrottavaa, vaikka todellisuudessa olisi miljoonia asioita. Viimeiset puoli vuotta on tuntunut ettei mikään tunnu miltään ja välillä ehkä siltä että kaikki tuntuu mahdottoman vaikealta. Sanat jää kurkkuun ja sormet ei liiku enää entiseen tahtiin näppäimistöllä.

Kirjoittaminen oli ennen viimeinen henkireikä mulle. Keino jonka avulla mä jaksoin nauraa tässä maailmassa, kun sai sitä tuskaa edes vähän pois. Viiltely oli rangaistusmeneteltä, lahja multa itseltäni itselleni. Kas tässä terä, viillä itseäsi, kelpaat paremmin muille.

Viiltely ja kirjoittaminen jäi. Ai miksikö? No tässä kaikessa pyörremyrskymaailmassa ei ole jäänyt enää sijaa millekkään mikä oli ennen kovin tärkeää mulle.

Kaikki alkoi siitä kai kun mä keväällä menin menettämään sydämeni jollekin, joka ei osannut pitää siitä huolta. Ja taisin silloin elää liiassa toivossa ja menneissä. Uskoin että elämä tulee muuttumaan paremmaksi.


Silloin rakastuin. Toki tuli aiemmin elettyä kepeää elämää ilman ketään. Sitten tuli pieneksi hetkeksi elämään joku joka kirjaimellisesti laittoi koko paskan ihan ylös alaisin. Oli helppo hengittää samaa ilmaa ja mä tunsin itseni kauniiksi. Oli hyvä olla siinä toisen vieressä ja katsoa sitä ja haistaa sen haju. Kuvotin itteeni kovin vähän silloin. Se rakkaus meni ja kovasti koitin sitä korvata. Eipä onnistunut silloin, nyt ehkä oon päässyt yli siitä paljolti ja enää on vaan kaunis muisto niistä ihanista hetkistä. En tahdo päästää kokonaan irti milloinkaan.



Juhannuksilla on tapana muuttaa mun elämä. Hassua, mutta niin se vaan on. Hän tuli silloin eräänä juhannuksena. Se oli upeaa aikaa se, muistan edelleenkin kuinka mä vaan olin siitä onnesta ihan muikeena. Sekin paska on jo selvitetty ja elämässä menty eteenpäin. Luojan kiitos. Enää ei ole Häntä eikä sitä kamalaa kaipuuta.



Mutta niin, juhannuksena joku tulla tupsahti mun elämään. Kaikki se alku oli sekavaa ja mä suhtauduin kerrankin tähän varauksella, mukamas mä olin oppinu jotain. Tuskin, koska taas tuli menetettyä sydän eräälle. Ihan hyvä kai niin. En mä tiedä onko tää ihminen tuossa mun edessä parantanu mua vähän, korjannut jostain kohtaa vai onko tää sellainen kausi. Vaikea sanoo. Viiltely loppui, itsensä satuttamista ei ole enää juuri lainkaan. Ikävä on satuttamista kyllä.


Lopetin koulun, olin asunnoton ja työtön. Sain olla jonkun kanssa josta välitin. Jonkun joka sanoi välittävänsä musta. Mukamas. En tiiä todellakaan kaiken tän jälkeen vieläkään totuutta. Ehkä sitten joskus. Ainakin satutan tota ihmistä kovasti joka ikinen päivä. Sen takia on vaikea olla tässä. Toinen kärsii koska mä oon niin viallinen. Kun tietäisin miten tän sais loppumaan niin lopettaisin tän. Kai tää on vahvuudesta kiinni.

Kaveri menehtyi alkuvuodesta. Joillakin on voimaa lähtee täältä. Joillakin ei. Viime syksynä jälleen piti lähteä täältä, mutta mä hölmö aloin taas uskoo parempaan. Ehei, ei niin käy, ei mikään muutu.

Ystävät on kadonneet, suureksi osaksi mun omasta käytöksestä. Olo on niin voimaton ja oma kunto hävettää niin etten kehtaa näyttäytyä. En pysty elämään. Kovasti mä kaipaan menneitä, viime vuotta kun kaikki oli suht keveästi ja mä pystyin hengittämään. Nyt kaikki on ihan liikaa muuttunu.

Mutta nyt mä tiedän vaan sen että rakastan tuota ihmistä mun edessä ja koitan nyt kovempaa kuin koskaan ennen. Rakastan sitä kuinka se rakastaa mua aivan pyyteettömästi. Joku joka ei anna periksi, kerrankin mun on ihan hyvä olla jossain. Tähän mä jään.


Ehkä mä joskus annan itelleni anteeks.

Ehkä mulla on joskus voimaa lopettaa tää.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Three words, eight letters. I love you.

Aikaa on kulunu taas ikuisuus ja pienen kuoleman verran. Musta ei tuu ulos sanoja, ei sellaisia mitä mä voisin kenellekkään muulle kertoa. Ajatukset pyörii jatkuvasti näissä omissa epäonnistumisissa. Kun mä olen saastainen ja likainen ja kelpaamaton ja kohta mut hylätään. Siinä on ajatuksille sisältöä jo kerrakseen. Itseasiassa aika paljon liikaakin.

Mun elämä meni unelmineen jonnekkin. Äkkiä mä tajusin että kaikki mistä mä olin unelmoinu pikku tytöstä asti valu vaan mun käsistä. Mun unelmista ei oo jäljellä enää. En edes enää muista miltä ne tuntuu vai tuntuuko ne miltään.

Kaikista rikkinäisistä välittämisistä huolimatta löysin sattumalta jotain hienoa. Mutta en mä tiedä onko musta tähän. Mä toivon että musta on olemaan toiselle ihmiselle jotain hyvää, mutta teen aina samat virheet uudelleen. Mä en tiedä mitä tehdä tässäkään asiassa.

Musta tuntuu etten kelpaa. Että en riitä tähän suhteeseen ja mulla ei oo mitään annettavaa. Oon ollu rehellisempi ku koskaan ennen, mutta ei siitäkään taida olla hyötyä.

En enää edes voi viiltää. Ahdistaa useesti jo ajatuskin siitä että en saa viiltää. Oon koittanu selittää että viiltelyn avulla mä kelpaan paremmin ja että oon ansainnu sen kivun, mutta ei toisen ihmisen naivit silmät nää asioita niinku kuuluis.

Mun kuuluis viiltää. Rangaista. Olla itelleni kohtuullinen. Mun kuuluu satuttaa itteeni ja tehdä syviä viiltoja.

Oon niin kamalan vihanen itelleni siitä että oon tällänen. Että oon näin saastanen ja huono. Haukun ja huudan ja kiroan ja pilkkaan toista ihmistä, mutta sitten oon niin heikko ja raukka etten itteeni pysty satuttamaan.



Koko maailma on niin sekasin.
Enkä mä tiedä miten jaksaa.

lauantai 1. toukokuuta 2010

and you never will be mine



It's a cruel thing you'll never know all the ways I tried
It's a hard thing faking a smile when I feel like I'm falling apart inside



Oon kovin sinisilmäinen ja helppo. Annan sydämeni aina ihan noin vaan, sekunnissa ja sitten ihmettelen taas kun se palautetaan että miksi se on rikki. Niin miksiköhän? Miksi sellainen kiertopalkintosydän nyt ylipäätään voisi olla rikki? Siksi että kukaan ei välitä kuinka sitä kohtelee. Ei haittaa vaikka vähän runnoisikin, tiputtaisi, särkisi, repisi kappaleiksi. Ei sillä ole mitään väliä, koska se sydän ei ole sillä vastaanottajallaan kuitenkaan kuin ihan pienen hetken.

Kuvittelen aina että kyllä tämä ihminen jolle sydämeni nyt anna kohtelee sitä hyvin. Ihan varmasti. Palauttaa ehjänä takaisin tai parhaimmassa tapauksessa ei palauta koskaan. Eikä se koskaan mene niin.
Tukehduttaa. Ahdistaa. On paha olla. Tässä ihmisessä on taas sisällä joku muu. Joku muu joka tekee nää kamaluudet.

En se oo minä. Ihan totta.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

olo ja rakkaus

En oikeen tiedä mitä sanoa. Tuntuu että olisi niin paljon erilaisia oloja, niin paljon sanottavaa, mutta sitten sisällä asuu sellainen pimeä ja syvä kohta, joka tukahduttaa kaikki sanat. Sanoisin kaiken vaan jos kykenisin.

Olo on yksinäinen. Hirvittävän yksinäinen. Ennen elämässä oli niitä vahvoja siteitä ja tärkeitä ihmisiä. Sitten jäin yksin tämän olon kanssa. Syy siihen yksin jäämiseen vaan on tää olo, tää tekee musta ihan toisen ihmisen. Eikä kukaan kykene olemaan tälläisen ihmisen kanssa, jonka sisällä asuu tälläinen olo.

Musta tuntuu joskus sille, että kun tää olo ottaa musta vallan mä en kykene hallitsemaan itseäni. Joskus se kestää vaan minuutteja, lyhyitä hetkiä, joskus taas helvetillisiä viikkoja. Ja kun se olo ottaa musta vallan, mä tukahdun, en kykene enää olemaan rakastettava millään lailla mistään kohtaan. Ainut asia joka saa sen olon pois on viiltäminen. Niin se vaan on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Ollaan viiltämisen kanssa vahvasti rakastuneita ja naimisissa. Niin myötä kuin vastoinkäymisissä. Elämän hyvinä ja heikkoina hetkinä. Aina valmiina auttamaan. Aina valmiina koskettamaan ja rankaisemaan. Aina valmiina toista varten, sitähän rakkaus on. Mukana hyvissä ja huonoissa hetkissä - huonoissa rankaisemassa, hyvissä jättämässä arpia muistoksi. Kukaan muu ei ole mulle niin hyvä kuin viiltäminen. Viiltämisen kanssa mä olen onnellinen. Me kuulutaan yhteen.
Mietin tän olon lisäks nykyään vaan viiltämistä. Millon saan seuraavan kerran tehdä sen, miten saan itteni lopettamaan, riittääkö nämä viillot, onhan toi varmasti tarpeeksi kaunis, eihän näitä nää kukaan, joudun näyttämään nämä taas, kuka tietää - kuka ei, millä viillän, mistä vuotaa vielä verta, onkohan tässä näin infektio, mistä saan haavaliimaa tai perhosteippejä, mitä jos kaikki menee pieleen, mitä jos terä tylsyy, jos joku yllättää, jos joku kieltää, jos en osaakkaan enää viiltää.

Tuhansia huolia kaiken tämän lisäksi. Ei tämä rakastuminen tähän viiltelyyn huoli tai ongelma ole, enemmänkin pelastus, mutta silti huolettaa koko elämä. Koko paska.


Kun vaan tietäis kuinka elää itsensä kanssa.
Kun vaan tietäis.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

huomaamut huomaamut huomaamut huomaamut






Huomaa mut. Minut. Minut tässä näin. Ihan vieressä. Ihan rikki. Katso edes tänne, kurkkaa, katso, katso, katso - katso niin sä näät mut. Näät mut täydellisenä sulle. NÄE MINUT.


Rakastuin. Viilsin. Kadehdin. Viilsin. Rakastuin ja vihasin. Viilsin viilsin viilsin viilsin.

Ja kohta kuolen.

Rehellisesti paha olla.


En oo kyennyt kirjoittamaan. On vaan jotenkin ollut kuukausia jo sellanen paha olo ettei sanat riitä kuvaamaan. Koitan yrittää nyt. Jos vaikka onnistuisin vähän.

Olo on ihan kamala. On niin paha olla, tuntuu siltä että joku kuristaa jatkuvasti niin etten kykene hengittämään, tuntuu siltä kuin joku toinen repis mua joka suuntaan ja siltä että joku yrittäis hukuttaa mut jatkuvasti. Enkä osaa kuvata tätä oloa paremmin. En vaan osaa, en vaan kykene. Ei ehkä sanat riitä.

Elämä on ollut suhteellisen suurta alamäkeä. Joskus luulin että mene huonosti, luulin että se olo joka oli mussa joskus kauan sitten sisällä ei vois muuttua pahemmaksi, mutta olin niin väärässä. En mä silloin tietänyt mistään yhtään mitään.

Yritin parantua joskus loppu vuodesta. Yritin kovaa ja paljon. Sitten mun elämään tupsahti ihminen, samalla ihan helvetin oikea ihminen, samalla niin järkyttävän väärä ihminen. Mä en sillon osannut reagoida oikein, menetin vaan naivisti koko elämäni sille ihmiselle. Sitten se ei halunnutkaan mua ja mä jäin voimattomana vaan seisomaan paikalleni omistamatta enää elämää. Piti alkaa rakentamaan tätä elämää alusta ja taisin jossain kohtaa pilata jotain pahasti, nimittäin nyt tää olo on pahempi kuin koskaan ennen. Joskus tähän oloon riitti se että viilsi vähän, nyt tähän oloon ei auta enää mikään. Ei ainutkaan sana, ei mikään teko, ei mikään. Ja multa loppuu tän olon kanssa keinot ja voimat. On loppunut jo helvetin kauan aikaa sitten.

Oon menettänyt kovin monta rakasta ihmistä. En oo koskaan ollu irti päästämisessä kovin hyvä, en edes nyt kun sitä on tullu treenattua. En vaan kykene unohtamaan. Kai se lisää tätä oloa.

Pelkään olla tän olon kanssa näin yksin. Tekee mieli luovuttaa ja kuolla, antaa vaan periks. Jotenki ajattelin aiemmin että tän on pakko loppua joskus, mutta ei tää lopu. Pahenee vaan. Täytyy vaan luovuttaa. Niin on paljon parempi. Niin ne ihmiset tahtoo, niin tää olo tahtoo.

Enkä mä kaiken lisäks pystyis koskaan elämään itteni kanssa. En koskaan. Vihaan tätä ihmistä, vihaanvihaanvihaanvihaan. Vihaan niin mielettömästi. Kuvottaa, halveksuttaa, inhottaa ja kaikkea muuta.

Päästäkää mut pois tästä ihmisestä.

Mä en jaksa.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Etkö sinä lähde minusta koskaan?

nTaas tuli kylmä, tuli talvi ja tuli pimeys. Mä niin ikävöin valoa ja lämmintä vesisadetta. Ja kohta alkaa uusi vuosi ja mä huomaan jälleen, että oon edelleenkin yhtä epäonnistunut ja kelpaamaton kuin aina ennenkin, ja että mun taakkana on edelleenkin ties monettako vuotta se sama olo ja sama heikkous.



Aika vaan kuluu ja jokainen päivä tuntuu yhtä tyhjältä ja jokainen viikko yhtä pitkältä. Ainut asia jota mä odotan on se, että mä unohtaisin vihdoinkin. Unohtaisin vihdoinkin tän surun, inhon, vihan, pettymyksen ja ikävän. Olis maailman upein tunne, kun tajuaisi vihdoinkin että on unohtanut.

Menetin aikoja sitten erään ihmisen. Nyt opettelen taas elämään uudestaan.

Sattuu muuten ihan mielettömän paljon.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Mä en osaa elää

Tasan kuukausi siitä kun kirjoitin viimeeksi. Nyt täytyisi olla jotain sanottavaa, mutta mun olo on aivan tyhjä.

Mä olen alkanut menettää ystäviä vähän kerrassaan tämän olon takia. En jaksa enää välittää siitäkään. Jokin aika sitten itketti paljon kun tajusi että ihmiset vihaa mua sen takia millainen mä olen. Ja ne ei van ymmärrä että en mä tahallaan todellakaan ole tälläinen, en todellakaan ole mä lupaan mä lupaan mä lupaan etten ole. Ne ei tiedä ne ei ymmärrä ja mä en kykene kertomaan kun ne ei ymmärrä.

Mun talossa asuu aina yksinäinen prinsessa, se etsii jostain kotia ja kultaista taivasta, tää kuulostaa hölmöltä mutta sanoin sen kuitenkin.

Jos mä osaisin vaan elää. Jos mä pystyisin.