ulkomuistisia asioita

Tasapainoilen parantumisen ja kuolemisen välillä. Joinakin päivinä halu parantua on aivan uskomattoman suuri, joinakin päivinä en meinaa kyetä elämään minuuttiakaan, kun halu kuolla on niin voimakas.

Kukaan ei taida oikeasti tietää mitä mä olen. En edes mä itse. Mä en tiedä mikä mussa on niin vikana, etten kelpaa. En tiedä mistä tää olo johtuu, mistä se on tullut. Mä en tiedä miksi en pysty elämään normaalisti, vaan annan tämän olon tukahduttaa mut. Ilman tätä sairautta (?) mä olisin varmasti ihan kiva. Ja valehtelisin vähemmän. Olisin iloisempi, elävämpi ja hauskempi. Olisin kaikkea mitä en nyt ole ja mä kelpaisin.

Yritin eräs päivä taas selittää sellaiselle ihmisille tätä oloa, joka ei tiedä asioista muuta kuin sen verran mitä hänen typerä ajatusmaailmansa on muodostanut. Oli turhauttavaa, ei se ihminen tahtonut ymmärtää, tahtonut käsittää. Kun tämä koko touhu on suhteellisen vajaata, hänen mielestään. Ei siinä muuten mitään, mutta älä helvetti tule kyselemään ja arvostelemaan jos et tiedä asioista mitään etkä halua ymmärtää.

Ihanan sekavaa, yhtä sekavaa kuin mun ajatuksetkin.
Haluun kuolla ja viiltää että tämä olo menee pois.

No one's gonna catch you when you fall

Kamalan paha olla. Tuntuu että tukehtuisin. Itkettää, mutten jaksa enää edes itkeä.

Mä oon yrittäny todella monta kertaa parantua. Oon yrittäny kelvata ja tulla hyväksytyksi. Oon tehny kaikkeni, ihan kaikkeni että kelpaisin. Ja silti en koskaan kelpaa kenellekkään. Haluaisin niin kovasti olla edes sen arvoinen, että saisin elää, mutta sekin on niin kovin kaukana.

Kysyttiin että minkä takia mä viillän. En osannu vastata silloin yhtään mitään, se kysymys tuli muutenkin niin yllättäen. En tiennyt että se kysyjä tietää. Se kysyi sitä asiaa halveksien. Kaikki se halveksunta tihku sen olemuksesta ja katseesta ja niistä sanoista. Enkä mä kyennyt vastaamaan. Mietin asiaa myöhemmin ja keksin syyn.


Satutan itseäni lähinnä tämän olon takia, kun on niin paha olla. Olen myös koukussa koko touhuun ja mä haluan olla edes siinä asiassa hyvä. Ja kaiken kukkuraksi viillän senkin takia että rankaisen itseäni siitä etten kelpaa. Huonoja syitä, tiedän, mutta ihan riittäviä siihen että voin tarttua terään ilman syyllisyyttä.

Ikävä ja sattuu.

enkestäenkestäenkestäenkestä

Mä en kestä tätä oloa. Mä kuolen tähän tuskaan. Pilaan aina kaiken. Mä pilaan ihan jokaisen asian. Mä en sais elää, näin huono ihminen ei sais elää enää minuuttiakaan. Mä oon liian viallinen, rikkinäinen, saastainen, ruma, vihainen, katkera, surullinen ja kelpaamaton. Mä haluaisin viiltää. Oon vaan liian huono viiltämäänkin, en enää osaa viiltää riittävän syviä viiltoja että tää tuska menis ohi. Kun tähän oloon ei auta enää mikään ja mun tarvii kuolla.

lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks

Tänään on tuntunut kovin vähän kipua. Lähinnä on ollut vain perus kelpaamattomuus. Kun en kelpaa, en millään. Kovin paljon on myös tullut sellaisia välittämisen oloja, tiedättehän. Sellaisia että tekisi haljeta kun välittää jostain ihmisestä niin paljon. Onneksi ne menee ohi.


Kaipaisin paljon haleja. Ja pusuja. Ja sellaista välittämistä. Jos joku vain vähän välittäisi, voisin vähän uskaltaa itkeäkkin.

Typerintä on se, että mulla olisi Se Ihminen. Olisi jos vain haluaisin. Jos vain antaisin luvan itselleni ja olisin riittävän rohkea. Ei tarvitsisi olla ainakaan yksin. Tämä ihminen on jo puolen vuoden ajan aiheuttanut sellaista myrskyä mun elämässä tunteiden osalta että en osaa edes sanoin kuvailla sitä. Kai se ihminen on myös vähän pahentanut tätä oloa, niin ilkeältä kuin se kuulostaakin. Mutta hänen takiaa mulle aina vaan tulee sellainen huonommuuden tunne kun en kelpaa hänelle kuitenkaan kokonaan (vaikka hän muuta väittääkin). Ja huonommuuden tunteessa satutan itseäni ja kärsin. Ja en ymmärrä alkuunkaan miksi roikun ihmisessä, joka tietämättään satuttaa niin kamalasti mua. Roikun koska välitän siitä ja en jaksa enää luopua ja unohtaa ja pidän siitä ja tykkään siitä ja se on parasta mitä mulle on sattunu Hänen jälkeen.

Hyvä juttu tässä ihmisessä on se, että se sanoo välittävänsä musta. Mutta se vaan sanoo, en usko sitä kuitenkaan. No, ainakin se että se uskottelee niin mulle, saa mut välillä tuntemaan itteni edes vähän kelpaavammaks.

Riittäisinpä ja kelpaisimpa mä

sille ihmiselle
hänelle
elämälle.


vähän pyörryttää ja palelee.

anna mun kelvata sun elämään

Jokainen päivä tuntuu aina nykyään samalta. Samat pyynnöt, samat katseet. Jokaiseen päivään kuuluu vähän itkua ja itsensä satuttamista. Ja aina paljon ikävää. Tekee joka päivä enemmän ja enemmän mieli kuolla. Kun kaikki on niin kamalan raskasta.


Äiti taas tänään kertoi kuinka arvoton mä oon. Koko päivän se vaan haukku mua ihan kamalilla sanoilla. Ja se tarkoitti jokaista sanaa ja jokaisen sanan kohdalla se oli oikeassa. Kyllähän mä olen laiska, itsekeskeinen, kusipää, huora, vinkuja, vainoharhainen, teeskentelijä, paska ja kaikkea muuta. Muistan kyllä ihan muistuttamattakin sen, että en ansaitse elää.

Yritän niin kamalan kovasti ja silti en kelpaa.

Enkä mä jaksa enää.

The love is gone.

Haluaisin kuolla, vaikka olo on suhteellisen onnellinen. Tai ei onnellinen, mutta ihan hyvä. Se on aika paljon tässä elämässä, että on edes jotenkin hyvä.

Mä olen päästänyt Hänestä jo irti. En kokonaan, mutta aika paljon. Mietin silti päivittäin meitä ja yhteisiä muistoja, mutta ne ei koske läheskään niin paljon kuin ennen. Nään Hänet kyllä maanantaina, että saa nähdä silloin hajoanko taas palasiksi Hänen edessään. En jotenkin vaan kestä sitä katsetta. Se katse on jotenkin kovin kaipaava ja anova, rakastavakin, mutta siitä puuttuu se jokin. Viimeksi meillä oli upeaa kahdestaan. Tällä kertaa ei varmasti ole.

Maanantaina siis reissuun Hänen luokseen. Tai ei Hänen luokseen, mutta samaan hetkeen. Tuntuu jo pahalta nyt, mä en tahtois nähdä. En kestä sitä, että kun menen sinne, Hän sulkee mut kuitenkin pois ja kieltää kaiken tapahtuneen. Kieltää että me koskaan syleiltiin toisiamme ja itkettiin yhdessä. Kieltää senkin että sanoi välittävänsä musta. Se koskee ihan liikaa.



Piti tänään mennä Sauna Open Airiin. No en mennyt, sanoin olevani kipeä. Oikeasti mä olen vain niin kamalan rikki. Ahdistaa jatkuvasti. Tekee mieli kuolla. En uskonut että mä olisin selvinnyt siitä reissusta, monen tunnin esittämisestä. Mä vihaan tilanteita, joista ei pääse pakenemaan. Sielä mä olisin ollut niin sidoksissa muihin, että jos vaikka olisi tullut ahdistus, en olis päässy viiltämään. Joten parempi itkeä kotona yksin.


Eräästä ihmisestä mä en pysty nyt sanomaan mitään. Pitäisi, mutten pysty. Tuntuu siltä etten mä koskaan kelpaa enkä riitä vaikka tekisin mitä. Odotan nyt vain, että se ihminen hylkää mut kaikkien mun vikojen takia.


Enkä mä pysty elämään näin.

Ilkeistä sanoista, turhista viilloista mä listan teen.

Mä olen niin kamalan väsynyt. Elämään. Niin kamalan väsynyt olemaan viallinen.

Mä en halua elää enää. Edes päivääkään. Haluaisin jokainen minuutti pois täältä. Olisin valmis luopumaan tästä elämästä ja päästämään irti. Mä en vaan saa. Ystävät sanoo, että jos mä lähden, nekin lähtee. Nauran aina, kovin suloista ja söpöä, huomaavaistakin, mutta ei niistä kukaan oikeasti lähtisi. Ei kukaan. Ystävä sanoo, etten saa jättää sitä tänne yksin, ettei se muka pärjää ilman mua. Haluaisin lähteä, mutta en halua jättää tänne niitä harvoja ihmisiä suremaan. Vaikka se suru menee kyllä pois, mutta hetken ajan se on ihan kamalaa. Enkä tahdo sitä kenellekkään.

Mä olen niin helvetin viallinen, etten kelpaa kenenkään elämään. Oon aina kuulemma niin ilkeä, niin kamala, niin... niin kamalan kelpaamaton. Ja ihan oikeasti mä yritän. Yritän että kelpaisin, että mä edes kelpaisin jonkun elämään edes hetkeksi. Ihan hetki vaan riittäis.

Välitän ihan kamalasti kahdesta ihmisestä. Ja en kelpaa niistä toiselle. En sitten yhtään. Eipä ole edes ihme.

En jaksa.

ps oon huono viiltämään



pps Äiti, tervetuloa mun blogiin.

kuolessamme olemme tasa-arvoista porukkaa

Jotenkin tuntuu että olisin tyhjä. Tuntuu siltä kuin se kaikki tuska olis hävinny johonkin. Ettei sitä olis. Kyllä se aivan varmasti on jossain piilossa, koska en muuten viiltäisi jatkuvasti. Haluan en pahan olon takaisin, että tuntisin edes jotain.

Eilen tajusin ensimmäisen kerran koskaan, että vaikka mun silmissä jokainen viilto näyttää kovin mitättömältä, ne oikeasti ovat aika isoja. Eivät suuruudeltaan, mutta sielultaan. Tajusin myös sen kuinka rumia ne ovat. Pienenä ryppäänä sikin sokin. Päällekkäin. Sivuttain. Kaikin päin. Löytyypä siitä Hänen nimikirjaimensakkin. Kun se ei parantunut, viilsin sen päälle niin, ettei sitä enää erota. Hyvä niin.

Vaikka enää sitä tuskaa ei ole tuntunut päiviin, tekee silti mieli kuolla. Sellainen kevytajatus jatkuvasti. Voisin lähteä täältä.

Vihaan itseäni joka päivä enemmän, mitä lähemmäksi päästän jonkun ihmisen. Viime päivinä mä olenkin vaan ollut välittämättä mistään peloista, ja antanut vaan ihmisen tulla lähelle. Tekisi mieli työntää se ihminen pois, koska jossain vaiheessa se satuttaa ja hylkää mut kuitenkin. Ja sitten jään taas yksin.

Voimaton olo. Kipeä olo. Väsynyt. Ahdistunut.

Älä jätä mua.
Vihaan itseäni kun en kelpaa sulle.
Kun en riitä.



En jaksa enää.

So afraid.

En tiedä mitä tehdä. Viimeiset kolme päivää on ollu kamalaa taistelua itseään vastaan, viillänkö vai enkö. Tietysti sorruin pitkän itkun jälkeen. En ymmärrä mistä tää olo on tullu, koko tämä viikko ollut ihan kamalaa. Aina vaan itkemistä ja ahdistusta.

Hän kävi täällä eilen. Mun sydän hakkas kuutta miljoonaa kun tajusin että Hän on tuolla pihalla ja kohta tulossa sisään. Me ei juteltu paljoa, kunhan kävi vaan äkkiä täällä. Se oli mulle taas koko elämä.

Sattuu aivan helvetisti. En muista milloin olis tuntunu tältä. Jokainen minuutti on kamalaa ahdistusta ja tätä oloa. En edes osaa pukea tätä sanoiks, ja vaikka osaisinkin, ei kukaan auttais silti. Jossain vaiheessa ajattelin, että jos kerron ihmisille joista välitän tästä mun olosta, jonkun on pakko osata auttaa jossain vaiheessa. Nyt tuntuu paljon selkeämmältä - ei kukaan osaa auttaa. Ei kukaan. Eikä kukaan saa tätä loppumaan. Eikä kukaan halua auttaa.

Haluaisin niin kovasti riittää eräälle ihmiselle. Kelvata, olla sellainen joka voi kuulua elämään. Mutta mä en kelpaa sille ihmiselle. Ja jos se ei ole sitä vielä tajunnut että oon näin viallinen, se tajuaa sen kohta ja sitten se lähtee. Ja sitten mä vihaan itseäni vielä enemmän. Pelkään joka minuutti.

Ystävä sanoi että se näkee, että mulla ei oo kaikki hyvin, että en mä tekis näin itselleni muuten.
Kyllä mä ehkä tekisin.



Kaikki on ihan hyvin.

Hurt.

Tärisen, itken ja viillän. En kestä enää.